Image Slider


Paluusta on jopa melkeinpä tunnilleen tasan viikko aikaa ja olisin mielelläni kertonut ensimmäisestä yksinmatkastani heti miten, ikävä kyllä koulu ei ole antanut tälle mahdollisuutta. Välillä hiukset ovat tuntuneet putoavan päästä kaiken stressin takia ja välillä on vain tehnyt mieli vetää julkiset itkuraivarit koulumatkalla (kuten eräs päiväkotilainen, joka itki kadulla kovaan ääneen, ettei halua kouluun. HAH, entäs me yliopistolaiset sitten?), joten ihan hyvä palailla Pattayan maisemiin hetkeksi ja rauhoittua.

Matkaan lähdin torstai-iltana. Lento oli etukäteen ilmoitettu siirrettäväksi kahdeksalla tunnilla ja näin neljältä päivällä perille saapuminen vaihtui puoli yhteen aamuyöllä. Ei yksin matkaavan blondin (jonka sim-kortti ei toimi Macaun ulkopuolella..) ihanteellisin aika, mutta minkäs sille enää mahtoi? Edellisen päivän lento oli pääsiäisen takia täynnä, joten oli vain uskottava, että kaikki menee hyvin. Hotellilta onneksi järjestyi taxikuljetus, joten en kai joutuisi jonkun psykopaatin kynsiin, enhän?


Pattayan lentokenttä oli todella pieni ja passintarkastuspisteitä auki vain kaksi. Jonossa meni tunti, minkä jälkeen ostin itselleni seitsemän päivän sim-kortin rajattomalla 4g:llä heti passitarkastuksen jälkeen olevasta pisteestä. Ihme ja kumma, se oli auki yöllä ja kortti maksoi vain n. 8€! Kyllä Thaimaassa osataan palvella turistia.

Lentokentän ulkopuolella olevalla penkillä istui blondattu (lue: kellattu) thaimaalainen nainen nimeäni koristavan paperin kanssa. Hän ei puhunut käytännössä ollenkaan englantia, mutta olimme yhteisymmärryksessä hotellin nimestä ja näin lähdimme matkaan läpi mustan yön ja vähemmän asutettujen alueiden. Ohi vilahteli paljon kuningasperheen kaduilla olevia kuvia ja radiosta raikasi Thai-poppi. Olin tosiaan saapunut Thaimaaseen.

Loppumatkasta taxikuskini ei enää tiennytkään minne mennä ja ilman yhteistä kieltä yritimme päästä minun kännykkäni kartan avulla sivukadulle. Tuli siinä parit naurut vaihdettua kun tietä ei vaan löytynyt, mutta tunnin ajomatkat + kaiken muun matkustamisen jälkeen toivoin kyllä vain pääseväni nukkumaan ASAP. Vasta melkein kolmelta aamuyöstä olin vihdoin päässyt perille, suorittanut check innauksen kaikkine deposit-maksuineen (etukäteen vaihdetut rahat riittivät just, just hoitamaan kaikki maksut) ja pääsin lösähtämään sängylle. Kyllä uni maitti.


Vaan ei kuitenkaan. Syystä X heräsin joka ikisenä aamuna ensiksi seitsemältä ja lopullisesti yhdeksältä. Juuri kun olisi lomaa koulusta ja saisi univelkoja takaisin, mutta ei sitten. Eipä sillä, että energiaa hirveästi arjessani Pattayalla tuhlasinkaan. Kuinka melkein häpeänkään tämän sanoa: en oikeasti tehnyt mitään. Seikkailijar Vera oli tällä kertaa se luuseri, joka juuri ja juuri lähti hotellilta pois. Mutta en enempää itseltäni odottanutkaan; halusin lomaa koulusta, loikoilla altaalla, kirjoitella, elellä hitaasti ja kokeilla millaista on lähteä uuteen paikkaan yksin - ei sillä, etten olisi jo muuttanut ensiksi Pekingiin ja sitten Macauhun yksin. Matkalle lähteminen tuntuu eriltä.


Onko yksin matkustaminen sitten pelkästään yksinäisiä illallisia, palaneita selkiä ja nolla kuvaa itsestään? Joo ja ei. Suurin huomioon otettava asia on, että en majoittunut youth hostellissa, enkä matkustanut yleiseen reppureissaus-/yksinmatkustuskohteeseen. Aina sanotaan, että jos matkustaa yksin, tutustuu muihin. Minä en tutustunut - mutta en myöskään hakeutunut tilanteisiin, joissa olisin voinut tutustua. Olen varma, että erilaisessa ympäristössä muihin tutustuu helposti. Haluaisinkin joskus kokeilla matkustaa yleisemmin yksinmatkustettavaan paikkaan ja oikeasti lähteä nähtävyyksiin ja hengata vaikka hostellin baarissa. Vakkariravintolassa minut kyllä tunnistettiin ja viimeisenä päivänä kun raahasin sinne mukaan matkalaukkuni, päädyin juttelemaan hieman yhden tarjoilijan kanssa, mutta siinäpä kaikki. Eikä se minua oikeastaan haitannut, olin Pattayassa vain viisi päivää ja tauko jokapäiväisestä vieraalla kielellä sosialisoimisesta oli ihan OK.

Selkää en polttanut kertaakaan, ihme ja kumma kyllä, jotenkin sitä vain pakon edessä kädet vääntyvät vaikka minne. Itse helposti palavana olin jo maalaillut kauhukuvat siitä, mitä selkä-paralleni voisikaan käydä Thaimaan auringossa. Vaikka en hirveästi ehtinytkään saada väriä pintaan, olivat jalkani ainakin kaverini jalkoja tummemmat. Kuinka hassua olikaan, että molemmat olimme tästä faktasta tyytyväisiä. Kulttuurierot, kulttuurierot... Tourism-tunnilla opettaja kerran koko luokan edessä sanoi, kuinka minun on varmasti melkein mahdotonta ruskettua. Suomessa tämä olisi ollut melkeinpä loukkauksista pahin, mutta ei Aasiassa.


Kuten huomata saattaa, oma naamani on päässyt moneen kuvaan mukaan. Ehkä olen aasialaistunut, ehkä olen vain narsisti (vitsi), mutta halusin itsestäni matkakuvia. Etukäteen googlasin ja youtubetin vinkkivideoita, mutta eipä siihen mitään kepulikonsteja ole: ota röyhkeästi selfieitä. Minä tilasin taobaosta kännykälle selfie stick / tripodin, joka kulki mukana. Yleensä kuvauspaikkani olivat autioita, mutta kerran altaalla rohkaistuin räpsimään kuvia kun kaikki muutkin paikallaolijat niin tekivät. He eivät vain joutuneet asettelemaan itselaukaisinta jatkuvasti ja saivat kuulla heti, jos asentoa piti hioa, mutta girl's gotta do what girl's gotta do... Ja jälkikäteen häpeää tuskin muistaa :D Ainakaan kovin elävästi.

 
Hotellini oli W tower by MyPattayaStay, myös tunnettu nimellä Wong Amat Tower, ja se sijaitsi Pohjois-Pattayalla (yksi syy miksi olin laiska; lähistöllä ei ollut oikein mitään). Oikeastaan koko Pattayaan lähtöni oli tämän hotellin ansiota. Olin niin myyty katolla olevasta infinity poolista, että varasin hotellin kesken oppitunnin ja jo samana iltana ostin lennotkin. Ja olihan se allas upea. Helteessä oli mahtavaa nojata altaan reunaan ja katsella horisonttiin asti jatkuvaa merta. Vaikka Macau onkin meren vieressä ja vesi on hyvin läsnä, ei siellä ole tällaista fiilistä. Ehkä koska vesi on.. -paremman sanan puutteessa- paskaista, ja koska ainut ranta on niin kaukana, ettei siellä tule käytyä (koska ei edes haluaisi uida), kaipaan sitä sinisen meren yli kaukaisuuteen tuijottamista. Sitä vapauden tunnetta.


Viimeisenä päivänäni oli Songkran-festivaali. Vaikka kävelin yksin matkalaukun kanssa, sain vedet niskaan. Ja takaisintulomatkalla jahtasi paikallinen nainen minua tien toiselle puolelle asti vain laittaakseen jotain kasvonaamion tyylistä naamalleni. Tämä olisi muuten ollut täysin OK, mutta olin jo kirjautunut ulos huoneesta, eikä hotellin alakerrassa ollut vessaa, jossa peseytyä.

Wikipediassa festivaalista sanottiin jotain sen tyylistä, että tänä päivänä luokkajaot katoavat ja se kuulosti aika hienolta. Myöhemmin taxissa matkalla lentokentälle, näin millaista meininki oli suositummalla alueella. Thaimaalaiset ajelivat lava-autoilla ympäriinsä ja katujen varsilla ihmiset olivat vesiämpäreiden ja -pyssyjen kanssa valmiina kastelemaan aivan kaikki. Jopa taxin päälle heiteltiin vettä. Ruuhkat olivat aivan mahdottomat tietyillä alueilla, enkä voinut kiittää itseäni tarpeeksi siitä, että olin varannut enemmän kuin tarpeeksi aikaa matkalle. Muuten nauravat kastelijat eivät välttämättä olisi saaneet hymyilyttämään yhtä paljoa.

Huomatkaa vesiämpärissä istuva poika :D

Pattayan lentokentällä odottelin boardingia kun eteeni käveli poika sanoen: "Vera! Vera Winter!". Katsoin häntä yrittäen kuumeisesti ja mahdollisimman nopeasti keksiä, mistä tunnemme. Kävi ilmi, että hän on kanssani samassa koulussa ja tunnisti minut yhdestä koulun promovideosta (kaverin kaverit ovat muuten ennenkin tulleet tunnistamaan, ei juku. Itse en ole ihan tyytyväinen videoon). Juttelimme sitten koko odotusajan ja Macaun puolella jaoimme taxin (= mies maksaa koska Aasia) kun molemmat asumme asuntolassa. Jotenkin erittäin random kokemus sanan kaikessa merkityksessä, mutta todellakin positiivinen. Juttelimme kuin olisimme tunteneet toisemme pitkään ja ehkäpä viiden päivän jälkeen kaipasinkin juttuseuraa. Mutta kyllä, ei sitä olisi etukäteen arvannut jonkun kutsuvan minua koko nimellä Pattayan lentokentällä. Maailma on pieni.
Viime viikot ovat olleet vähätellysti erittäin tapahtumarikkaita. Kännykän kuvarullaa tätä postausta varten selatessa muistui mieleen, kuinka paljon sitä onkaan tapahtunut ja ehtinyt tekemään. Ehkäpä olisi pitänyt päivittää blogia tässä välissä, mutta juuri kiireiden takia en sitä ehtinyt tekemään ja nyt pitää tunkea kaikki mahdollinen yhteen postaukseen. Koittakaa kestää ja rämpiä kaikkien tarinoiden ja kuvien läpi.

Kaikki alkoi pari päivää mid termsejen loppumisen jälkeen. Viime viikko oli aivan kaoottinen ja kalenterini suttuisten sivujen katsominenkin tuo heti stressin takaisin pintaan, vaikka nyt elelläänkin jo varsin leppoisasti. Meillä oli testejä, esitelmiä, projektien dead lineja, läksyjä ja kahden päivän varoitusajalla tehtävä miniprojekti (arpaonni soi minulle pariksi luokan tunnetusti laiskimman ihmisen, jes). Kaiken tämän lisäksi torstain ihana myöhäinen koulun alkaminen (vasta 14:00!) peruutui kun 10:30:ksi iskettiin tourismin korvaava oppitunti ja lahjaksi saadut Macau towerin liputkin piti käyttää ennen perjantaita. Ihme ja kumma, kaikesta selvittiin, miniprojektista sain jopa 100/100 ja Macau toweriinkin ehdittiin kivasti keskiviikkona ja vaikka ilma ei ollutkaan selkeä, oli se hieno kokemus.

 
Viikon kruunasi perjantainen työhaastattelu Studio Cityssä. Sateisena päivänä saavuin paikalle juuri, juuri ajoissa saatuani bussia odotellessa miljoonat vesilammikon vedet jaloille autojen ajaessa ohi ja pähkäiltyäni pitkään, mistä ylittää monikaistainen Broadway kun vihdoin seisoin oikean rakennuksen edessä, vain väärällä puolella tietä.

Meidän luokalta samaan paikkaan haasteteltiin kahdeksaa ihmistä ja itse olin kakkosryhmässä, eli olimme jo kuulleet muilta neljältä, millainen haastattelu olisi. Alkupuolella täytimme keskenämme papereita kokoushuoneessa, minkä jälkeen huoneeseen tuli kolme haastattelijaa.  He kyselivät meiltä kysymyksiä kanttoniksi, englanniksi ja mandariiniksi. Minun luonnollisestikaan ei tarvinnut vastata kuin englanniksi, mutta pääsinpähän pätemään kun ymmärsin yhden mandariininkielisen kysymyksen haha.
     Kysymykset olivat työhön liittyen hyvin epäolennaisia ja epäilen, että enemmänkin tarkkailtiin meidän vastausvalmiutta, persoonaa ja kielitaitoa. Kysymykset olivat tämän tyylisiä: "IFT:ssä on paljon projekteja. Onko se mielestäsi aiheellista ja mikä projekti on ollut opettavaisin?", "IFT:ssä on koulupuku vain ensimmäisellä luokalla, miksi luulet sen olevan näin?" ja "Mitä mieltä olet Macaun retail-alan tulevaisuudesta?". Itselleni pahin kysymys oli, millainen mielikuva minulla on DFS:stä, en nimittäin ollut koskaan ennen kuullut koko yrityksestä! Haastattelijat eivät ilmeisesti tienneet, että meille oli arvottu työpaikat, vaan luulivat, että saimme itse valita ne.

Haastattelu oli rento ja siitä jäi hyvä fiilis. Toivottavasti haastatteluryhmät toimivat myös työryhminä, sillä meidän neljän porukka tulee todella hyvin toimeen ja jäimme haastattelun jälkeen Starbuckseille ja kiertelemään kauppoja. Yleisesti sanottuna haastattelut ovat kai vain muodollisuuksia ja periaatteessa jokainen pääsee arvottuun paikkaansa, ellei tee jotain aivan kamalaa haastattelussa tai jos ei omaa työhön vaadittavaa kielitaitoa (köh köh).


Tällä viikolla lämpöaalto iski Macauhun ja parhaimmillaan ollaan saatu nauttia 27:stä asteesta. Itse olen ottanut kaiken hyödyn auringosta ja käynyt vapaapäivinä kävelyillä ja yhden lyhyen koulupäivän jälkeen innostuin oikein kävelemään niin pitkälle kuin vain pääsin ennen kuin pitää ottaa bussi alle sillan ylittämiseksi.

Kauhuni kävivät toteen kun saimme accounting mid termsit takaisin; en päässyt läpi! Ja tämä on aivan koko elämäni ensimmäinen koe, jonka olen reputtanut. Suurin ongelmani oli ajanpuute, joten olisin lisäajan kanssa ainakin suoriutunut hieman paremmin, mutta olisinko siltikään päässyt läpi..? Jaa'a. Olin niin yllättynyt tuloksesta, koska viime accounting-kurssi oli haastavampi ja sen mid termsistä pääsin läpi kun enemmistö ei, ja tällä kertaa taas moni pääsi läpi ja minä en. Kaiken lisäksi opettaja kutsui meidät surkimukset toimistoonsa ja meidän piti laittaa nimi koko luokan edessä tapaamisaikalistaan. Nyt koko luokka tietää huonosta tuloksestani..... Kuinka mahtavaa. Ja yleensä olen aina ollut top5:ssa (mitä moni luokkalainen ei ehkä edes tiedä). Nyt pitää tosissaan panosta accounting-projektiin ja päntätä loppukokeeseen 120%:lla. En todellakaan halua uusia mitään kursseja!

Ja opettajan tapaaminen oli muuten aivan täyttä ajanhukkaa, hän vain kysyi, olinko opiskellut ja että nyt pitää harjoitella ja jos on kysymyksiä, voin laittaa hänelle viestiä. Kiitos aikaisesta herätyksestä.

 
Kun vihdoin saapuivat helpot viikot koulussa, päätti terveyteni alkaa reistailla. Okei, tuo on kyllä liioittelua, mutta molemmat jalkapöytäni ja kämmenselkäni joutuivat kamalan voimakkaan ihottuman uhreiksi aivan yllättäen. En ollut syönyt mitään erikoista tai koskenut eläimiä. Aivan kamala kutina varsinkin yöisin ja kädet olivat aivan punaiset ja turvonneet. Koulussa hävetti niin paljon, että käppäilin yhden päivän kädet puuskassa ja tunneilla pidin ne piilossa pulpetin laatikossa. En ole koskaan ennen saanut samanlaista ihottumaa, enkä muutenkaan ihottumaa yleensäkään, joten olin hyvin huolissani. Mitä jos tämä ihottuma jäisi ikuisiksi ajoiksi tai mitä jos olen allerginen lämmölle ja/tai vahvalle auringolle ja joudun muuttaa pois Macausta?

Torstaina koulun jälkeen kaverini Kini lähti avuksi apteekkiin ja jos tarvetta, sairaalaan. Apteekki oli hyvin erilainen kuin mihin olen Suomessa tottunut. Se oli todella pieni ja ahdas ja näytti joltain sekatavarakaupalta. Myyjillä ei ollut valkoisia takkeja ja pienen käytävätilankin veivät pahvilaatikot. Kini hoiti myyjille puhumisen ja hetken päästä sain kouraani 3,5€ maksavan lääkepaketin. Yksi tabletti viitenä päivänä ja ei saa syödä meriruokaa. Olin suomalaisittain ymmärrettävästi hyvin skeptinen, mutta nyt neljä päivää myöhemmin, on ihottuma 98%:sesti poissa.


Perjantaina vietettiin Christalin ja Kinin kanssa päivä kierrellen kauppoja Galaxyssa ja Venetianissa, minkä jälkeen väsyneinä palattiin Taipa Villageen. En ole kanttonin kielen takia ihan varma, tuliko paikka vastaan sattumalta vai tiesikö jompikumpi tytöistä mennä sinne, mutta päädyimme pieneen kauppaan, jossa myytiin kaikkea pientä käsitehtyä (?) ihan OK hintaan ja tuli kunnon Eurooppa-vibat. Yläkerrassa vasta se todellinen hienous kuitenkin odotti; siellä oli pieni kattoterassi. Ilta-aurinko paistoi lämpimästi ja suloisista pulloista maistui aito omenamehu. Joskus pitää kyllä käydä täällä pimeällä, on varmaan todella hieno tunnelma istua rauhallisella terassilla ja katsella alas valoja ja ihmisten kuhinaa.

Vaikka Macau onkin pieni paikka, ei sitä kannatta aliarvioida. Aina löytyy kaikkea uutta ja hienoa, kunhan vaan sattuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan tai osaa etsiä. Macaussa kasvaa uusia yrityksiä kuin sieniä sateella (ja vanhoja katoaa), joten kannattaa aina pitää silmät auki ja korvat höröllä. Täällä koko elämänsä asuneet kaverinikin tekevät löytöjä ja ovat minun kauttanikin päätyneet uusiin paikkoihin. Christal on monesti sanonut, että tiedän Macausta enemmän kuin hän haha!

Kahvila/kauppa löytyy muuten Calcada Do Quartelilta, kadun länsimutkasta heti portaiden vasemmalta puolelta, jos tulee ylhäältä päin. Kaikille Macauun eksyville vinkiksi ;)

 
Viimeisenä pieni jännityksen purkaminen Thaimaan matkasta. Siis apua, enää neljä päivää!?!? Jännitys oli paikoittain hyvin kovakin, mutta youtuben ihmeellisestä maailmasta löytyi Sita Salmisen vlogeja Pattayasta ja nyt olen paremmilla mielin. Merkkasin iphonen karttaan Central Festival -ostarin ja hotellin lähi-7-elevenin. En siis tule kuolemaan nälkään tai janoon, awesome! Tietystikin tavoitteena on syödä paikallista ruokaa, mutta aina hyvä olla varasuunnitelma. Pitää käydä vielä kaupassa ostamassa pari juttua matkaa varten, pistää sormet ristiin, että iphonelle tilattu tripod ehtii Macauhun ajoissa ja kohta voisi alkaa pakatakin pientä vaaleanlilaa matkalaukkuani. Tämä on oikeasti totta; olen lähdössä yksin matkalle. Minimatkalle turisti-Pattayaan, mutta yksin matkalle kuitenkin.