Elä elämää, jota rakastat, rakasta elämää, jota elät!

lauantai 19. syyskuuta 2015
Rakastan Pekingiä. Ja mä sanoin näin jo ennen kuin olin liikkunut melkein missään. Nyt, mun parhaat Kiina-viikot viettäneenä, voin todellakin sanoa, että rakastan Pekingiä. Rakastan Kiinaa, Pekingiä ja au pairiutta. Okei, varmaan jokainen au pair tietää, että oikeastaan se elämä au pair -töiden ulkopuolella on se kaikkein paras asia. Vaikka kuinka tykkäisi lapsista ja au pair -lapsistaan, niin totta kai vapaa-aika ja se kun saa tehdä mitä haluaa, on sitä parasta antia.

Taijia au paireiden kanssa keskiviikkona. Meiän toimisto järjestää aina välillä aktiviteetteja mongolialaisesta tanssista taijiin ja nuudelin tekemiseen. Nää on siis käytännössä niitä hetkiä kun tutustuu niihin omiin toimistolaisia, jotka ei käy samoilla kielitunneilla.



Heli (Suomi), joku jota en koskaan ennen ollu nähnyt X'D (ei siis au pair), minä, taistelulajin ope, Aaron (Australia), Jerry (kiinan ope), Petrina (Australia), Brady (Australia) ja Sian (Britit). Kuvasta puuttuu vielä Suzanne (Etelä-Afrikka) ja Kimball (Uusi-Seelanti). Itse en ainakaan tiedä, että meitä olisi tätä enempää, mutta uusia au paireja putkahtelee aina väillä, niin mistäs sitä koskaan tietää.
Kun menin mun ensimmäiseen au pair -tapaamiseen, oli meitä mun lisäksi vain kolme (ainakin paikalla) ja jännitin paljon. En tutustunut muihin niin paljon kuin olisin halunnut ja olin olettanut, ja vaikean asuinpaikkani takia olin todella eristäytynyt kaikista muista ensimmäiset kaksi kuukautta. Tapasin siis Suzannen kerran lounaan merkeissä ja Helin kanssa wechattailin aina välillä, mutta siinä mun kaikki sosiaaliset kontaktit au paireihin. Muut olivat jo ensimmäisen Kiinassa olo viikkonsa jälkeen tehneet paljon uusia tuttavuuksia, joten musta tuntui epäonnistuneelta. Yksi mun suurimmista peloista aina oli, että olisin yksinäinen koko vuoden.
   Silloin, vähän yli kaksi kuukautta sitten, ensitapaamisessa etsin vielä vähän paikkaani Kiinassa ja olin vielä sekaisin kaikista uusista asioista, minkä takia en pystynyt ehkä antamaan itsestäni kaikkea ja olla täysin rennosti. Nyt, omassa toisessa tapaamisessani, kaikki oli toisin. En pelännyt, etteivät muut tykkäisi minusta tai etten sopisi porukkaan. Tiesin, että jos olen itse avoin ja mukava, saisin samaa takaisin. Kuka ns. aikuinen muutenkaan alkaa syrjiä jotain ihmistä? Kaikki meistä ovat samassa veneessä; uudessa maassa ja yksin - tai ei nyt ainakaan liian monella ystävällä varustettuna. Voisi myös olettaa, että au pairiksi lähtevä ihminen on avoin ja mukava. Miksi siis jännittää turhia?
On vähättelyä sanoa, että olisin astunut ulos mukavuusalueeltani, vaikka seikkailijasielu olen kyllä aina ollutkin. Aina puhutaan, kuinka itsensä löytää kun lähtee ulkomaille ja juuri lähtee mukavuusalueeltaan pois, mutta en koskaan oikein ymmärtänyt, mitä sillä oikeasti tarkoitettiin. Täällä mulle on alkanut valjeta mitä se itsensä löytäminen on.
   Mun kiinan sijainen sanoi mulle aina, että mä nauran koko ajan ja kung fu -valmentaja myös toistuvasti "valitti" mun iloisuudesta. Vaikea itse tietää, oonko mä Suomessa sellainen ilopilleri, mutta ainakin Kiinassa mä oon koko ajan nauramassa ja etsimässä asioiden positiivisia puolia. Myös mun puheenlahjat ovat nousseet uudelle tasolle ja pystyn virittämään keskusteluita milloin mistäkin ja vieläpä englanniksi. En pelkää, etten välttämättä osaa sanoa kaikkea täydellisen oikein tai että liityn keskusteluun randomisti. En halua kangistua siihen tuppisuu-suomalaisen rooliin, vaan viedä itseäni vähän pidemmälle. Miten muuten sitä koskaan rohkaistuu, kasvaa ja tutustuu ihmisiin?
    Ja en todellakaan tarkoita, että mulla ois täällä joku Kiina-rooli päällä, enkä ois oma itseni. Päinvastoin, kun lähtee yksin "aloittamaan tyhjältä pöydältä", ei mikään aiempi määritä sitä millä tavalla muut näkee sut. Kukaan ei tee päätelmiä menneisyyden perusteella, eikä kellään ole minkään näköisiä ennakko-oletuksia. Eikä se, että haluaa panostaa omiin positiivisiin piirteisiinsä ja kehittää negatiivisimpia, ole esittämistä. Se on itsensä kehittämistä ja kasvamista. Vai itketkö vielä jos et saa karkkia joka ruokakauppareissulla?
   Itselleen tärkeät asiat myös korostuvat, kun huomaa mitä kaipaa siinä kaiken kiireen ja väsymyksen keskellä. Itse ainakin huomaan entistä selvemmin, kuinka tarvitsen sitä itseni purkamista kirjallisesti ja piirtämistä ikävöin myös, kuten urheiluakin. TV:n katsomista en oikeastaan kaipaa lähes yhtään, leffahetkiä kyllä aina välillä.
 Ne pienet Kiina-ilot: kun vuoret näkyvät vähäsaasteisina päivinä <3
Viime viikon perjantaina (tämä oli ajankohtaista silloin kuin rustasin tätä postausta, kiitos blokkaukset, että puhun vanhoista asioista) olin ensimmäistä kertaa ulkona kunnolla, kun vietettiin Kimballin ja Aaronin kanssa meidän perjantai-vapaapäivää Wangfujingissa (turre-alue) käppäillen. Tulimme tuijotetuiksi, ostimme bubble teetä ja vihreä tee -jäätelöä, söimme skorppiooneja, todistimme kahta mainosten jakajien reviiri-tappelua, lounastimme macaulaista ruokaa, kävimme elokuvissa (!!), jaoin kauniin suomalaisen V-kirosanan ilosanomaa, olimme täydessä metrossa, suunnittelimme matkaa Shanghaihin ja pääsimme vihdoin Sanlituniin baareihin (missä olivat ne kuuluisat valkoisten ihmisten ilmaiset drinkit, kysyn minä. Oltiin kyllä aika aikaisin liikkeellä tai sitten voidaan laittaa syypääksi Aaron, joka on etnisesti aasialainen).
  
Miten onnellinen sitä voi ihminen ollakaan kun saa seuraa ja pääsee vapauteen tuulettumaan, vaikkakin vain yhdeksi päiväksi viikossa. Milloin viimeksi olen nauranut niin paljon ja pitänyt hauskaa? Mahtavissa vapaapäivissä on ainoastaan se huonopuoli, että työnteko tuntuu entistä rankemmalta. Perjantaita odottaa kuin kuuta nousevaa ja töihin meneminen on välillä kamalien tahtojen taistojen ja mielen hallinnan tulosta. Sentään työn takia meillä on aina hauskoja tarinoita kerrottavana toisillemme ja pääsemme nauramaan kippurassa toistemme jutuille, eikä se jokapäiväinen kaupungilla lorviminen välttämättä olisi niin hauskaa. Välttämättä... Välttämättä...


Koska postaus on sattuneista syistä lojunut bloggerissa ylimääräisen viikon, olen ehtinyt viettää jo toisenkin vapaapäiväni. Tällä kertaa suuntasimme kahden lisävarustuksen kanssa Pearl Marketiin, joka on tinkijän paratiisi ja shoppailijan painajainen. Painajainen siksi, koska myyjät eivät ole sitä suomalaisinta tyyppiä; jokainen huutelee omasta kojustaan ties mitä tarjouksia ja ostosehdotuksia ja mikäli satut vilkaisemaan jotain tuotetta, saatetaan sinut viedä kädestä pitäen sisälle.
   Ulkomaalaisuus on kuin pääpotti myyjille, sillä he saattavat kiskoa vaikka mitä hintoja. Meillä oli onneksi paikallinen vahvistus, mikä oli korvaamaton apu hintoja laskiessa. Itse on kovin vaikea arvioida, mikä on käypä hinta ja kiinan kielellä tinkiminen käy myös huomattavasti sujuvammin kuin englanniksi. Myyjistä moni kyllä osasi englantia suht hyvin ja ainakin laskimen näytöltä hinta kävi selväksi, mutta itse en kyllä haluisi kyseiseen paikkaan mennä ilman kiinalaista apua.
   Päädyimme katsomaan (varmastikin feikki-) Michael Korsin laukkuja kojuun, joka aluksi vaikutti todella harmittomalta. Lähteminen ei kuitenkaan ostosta tekemättä ollutkaan aivan helppoa. Porukan pojat jäivät harhauttamaan myyjää pitkän tinkimisen jälkeen, jotta minä ja Kimball (myymisen kohteet tietysti) pääsimme pois.
   Olimme jo kaukana kun näimme myyjän tulevan meitä kohti. Refleksinähän siinä otettiin jalat alle ja vedet silmissä nauraen kiisimme läpi käytävän, mutta jäimme lopulta kiikkiin ja kuulimme uuden hinnan. Lähtöhinta oli 1600 yuania, eli noin 220€, mutta nyt tarjottiin 150 (20€), joten kiltteinä tyttöinä lähdimme takaisin häntä koipien välissä. "Don't worry I won't touch you", sanoi myyjä ja kertoi kuinka mukavia olemme. "Hyvä hinta, juuri teille!". Niinhän siinä kävi, että lopulta lähdimme pois yhdet laukut ja käyntikortit rikkaampina molemmat.
  
Kaikille, jotka shoppailevat Kiinassa (/muualla Aasiassa & vastaavissa paikoissa) marketeissa: älkää ikinä ottako ensimmäistä, toista tai kolmatta hintaa vastaan! Itse olen maailman surkein tinkijä, enkä sitä onneksi itse joutunutkaan suorittaan, mutta yleensä hinta on vain 10% siitä, mikä valkoiselle naamalle kerrotaan ensimmäiseksi. Nettishoppailun takia perinteiset kaupat ovat kriisissä ja myyjät jopa epätoivoisia, minkä takia alentavat hintoja varsin pitkälle - varsinkin jos mukana on paikallinen asiantuntija. Hän saattaa kyllä saada myyjiltä kuraa siitä, että auttaa ulkkareita, mutta mikäli joku halukas löytyy matkaan, suuosittelen sitä yhtä lämpimästi kuin millainen Pekingin sää on nyt (ha ha ha, täällä aurinko, sininen taivas ja +20-25c)


Suurin Kiina-ilo kaikista on se kun saa VPN:n toimimaan läppärillä. Itse olen käynyt nyt taistelua "The great firewall of China":aa vastaan viikon ajan lähes päivittäin. Parhaimmillani hakkaan VPN:n kirjautumispainiketta yli tunnin ajan uudelleen ja uudelleen sisään pääsemättä. Tämän takia siis postaukset tulevat hitaampaa tahtia nykyään. En tiedä miksi yhtäkkiä on niin samplarin vaikeaa päästä blokkausten läpi, mutta näin asia ilmeisesti on. Toivottaasti asia helpponee ennen kuin heitän läppärin oikeasti seinään tai menetän mielenterveyden lopullisesti. Ainut asia, mistä en oikeasti yhtään tykkää Kiinassa on nettiblokkaukset. Joka kerta kun pitkän yrittämisen jälkeen pääsen pujahtamaan tarkan valvonnan läpi, tuuletan erittäin antaumuksellisesti - kyllä, yksin. Mutta Kiina-ilot ovat niitä parhaita iloja, eivätkä muut niitä voi ymmärtää.
2 kommenttia on "Elä elämää, jota rakastat, rakasta elämää, jota elät!"
  1. ne myyjät on kyllä ihan kreisejä siellä ! oltiin jostain ostamassa mun siskolle silkkitakkia ja se myyjä läiski meitä koko ajan käsivarsiin että good price for you. sattu tosi paljon mutta maassa maan tavalla ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah :D Meilläkin parissa paikassa kun yritettiin jatkaa matkaa niin myyjä tarttuu tiukasti käsivarresta kiinni, ettei vahingossakaan pääse karkuun :D Eroaa kyllä hieman Suomen meiningistä.....

      Poista