Image Slider

Mitä au paurius on? Se on sitä, että joudut pitämään hirveitä lakkauksia kynsissäsi, koska au pair -lapsesi teki ne yrittäen parhaansa. Se on sitä, että annat lastesi syödä ransikset annoksestasi, vaikka todellisuudessa olet himoinnut ranskiksia ikuisuuden ja tilasit koko annoksen vain niiden takia. Se on sitä, että huikkaat joka aamu iloisen "good morning", vaikka todellisuudessa lojuisit mielelläsi sängyn pohjalla vielä ainakin kolme tuntia. Se on sitä, että koristelet kännykkäsi tarroilla (esim. coca cola -logolla), koska lapsesi ovat asiasta innoissaan ja haluavat antaa tarroja lahjaksi.
   Ennakko-oletukseni au pairiutta kohtaan ovat ja eivät ole osoittautuneet oikeiksi. Osasin olettaa nauruja ja satunnaisia itkukohtauksia, mutta en todellakaan olettanut työn olevan niin uuvuttavaa, että päiväunet tuntuvat elämän ehdolta. Voisin jopa heittää villin väitteen, että au pair rakastaa päiväunia abiturienttia enemmän.
   Luulin, että au pairuus olisi rento sivupuuha ja aikaa kaupungilla lorvailuun olisi vaikka kuinka, mutta todellisuudessa työt vievät reilusti suurimman osan ajasta. Varsinkin täällä Kiinassa au pairin selkähiestä kyllä valutetaan viimeinenkin pisara. Ei todellakaan ole mitään vapaaviikonloppuja tai töiden peruuntumisia, saati sitten "laitan piirretyt pyörimään" -helpotuksia, koska kummassakaan perheessäni eivät lapset katso TV:tä kuin korkeintaan kerran viikossa tai kahdessa ja tämä on yleinen käytäntö Kiinassa.
   Työpäivät ovat ehkä suhteellisen helppoja viikkopäivinä kun lapset tulevat kotiin koulusta 15:30-16:00, jonka jälkeen läksyjä tehdään ainakin tunti ja mennään vielä harrastuksiinkin, mutta viikonloppuisin kyllä työskennellään jokaisen helpohkon minuutin edestä. En todellakaan ole ainut täällä, joka on töissä lauantaina ja sunnuntaina kaksitoista tuntia - molempina päivinä siis. Eli 24h tulee jo siinä täyteen. Maksimituntimäärän pitäisi olla 25, mutta ei kukaan täällä niin vähää työskentele. Viikonloppuisin saattaa olla lasten kanssa jopa yhdeksän tuntia putkeen ilman taukoa.

Yksi niistä lauantaista kun töissä oltiin ihan koko päivä. Sentään päästiin
vaihtamaan maisemaa vähän

Aupparointi Kiinassa eroaa muista maista (ainakin oman ymmärryksen perusteella) varsin paljon. Ekanakin täällä au pair ei ole lastenhoitaja vaan englannin opettaja. Tai no joo, totta kai me ollaan lastenhoitajia myös, mutta meitä kutsutaan "isosisaruksiksi", eikä me olla lasten kanssa keskenään pitkiä aikoja - ainakaan mä en ole ollut kummassakaan perheessä.
   Kiinassa au paireja ottavat vain varakkaat perheet, joilla on ayit omasta takaa. Au pairin ei siis tarvitse siivota, kokata tai olla kokonaan vastuussa lapsista. Tämä on toisaalta hyvä, mutta toisaalta ylimääräisen osapuolen läsnäolo rajoittaa omia vapauksia. Sata kertaa enemmän työtä vaikeuttaa kuitenkin mahdolliset paikalla asuvat isovanhemmat. Enkä todellakaan halua ja/tai yritä olla epäkunnioittava, mutta ensimmäisessä perheessäni asunut mummo ei kyllä todellakaan helpottanut minun osuuttani mitenkään.
   Vaikka perheet ovatkin kaikki varakkaita, on heidän keskuudessaan erittäin suuria eroja. Oma ensimmäinen perheeni koostui lapsesta, vanhemmista, ayista ja mummosta, he asuivat omakotitalossa aivan Pekingin reunalla ja olivat todella perheenjäseneksi ottavia. Toinen perheeni on rento kaksilapsinen ja kaksiayinen (, joista toinen ei kyllä asu meillä), koti on aivan lähellä Sanlitunia (the place to be) ja mulla on oma asunto. Au pair -kavereiden perheet vaihtelevat myös klo 22 -kotiintuloaika-perheestä tärkeään politiikkoperheeseen, jossa on kameroita ja vartioita joka puolella ja perheeseen, jossa au pairin huoneessa ei ole tilaa muulle kuin sängylle.


Kahden lapsen kanssa työskentelyssä suurin vaikeus on todellakin sisarkateus. Vaikka itsellänikin on sisko, olin jopa yllättynyt siitä, miten outo sisarusten välinen suhde on. Ulkopuolisena ja ainakin jokseenkin kypsänä näyttää sisarusten välinen kilpailu ja toisiinsa vertailu ihan naurettavalta. Koko ajan pitää olla tarkkana, että leikitään vuorotellen molempien valitsemia leikkejä (muuten lähdetään vaarallisille vesille) ja että ei vahingossakaan kehu toista enemmän kuin toista.
   Alina ja Peter ovat yleensä sovussa, mutta kuten kaikilla sisaruksilla käy, aletaan välillä tapella mistä-lie-syystä ja lopulta molemmat itkevät ja mököttävät. Yritä siinä sitten selvitellä välejä kun riidat on käyty kiinaksi ja kumpikin on kovapäisesti omalla kannallaan, eikä todellakaan aio lopettaa ensimmäisenä. Itse kun ei voi kahteen paikkaan jakautua, pitää pistää aikuis-aivot täydelle teholle ja miettiä miten kannattaa edetä kun lapset ovat eri huoneissa mököttämässä. Sitä aina tuntuu tulevansa niin kypsäksi kun saa vaikeat tilanteet ratkottua kunniallisesti, vaikka sormi saattaisi aluksi mennäkin suuhun. Yhtenä iltana hyvänä valttikorttina oli uhkaus siitä, etten koskaan jatkaisi mun tarinaa Magical dogista loppuun, mikäli lapset tappelisivat ja tämä toimikin loistavasti, koska lapset oli alkusanoista asti aivan innoissaan taikakoirasta. Tämä taika kesti kuitenkin vain yhden illan verran, mutta sentään se ilta oli hyvin tappeluherkkä ja sain lopetettua monta yritystä seinään.
   Yhden lapsen kanssa on helppo olla koko ajan kehumassa kuinka hyvä hän on kaikessa, mutta kuten sanottu, pitää sisarusten kanssa olla varovaisempi. Alina on todella epäilevä omista taidoistaan aina, joten minun pitää olla tarkkana, etten saa häntä kokemaan olevansa aina kaikessa huonompi kuin pikkuveljensä. Siinäkin kypsyyslukemat nousevat huimaa vauhtia kun rauhallisesti ja kärsivällisesti yritän saada Alinan käyttämään koko potentiaalinsa läksyjen teossa ja estää häntä menemästä sieltä mistä aita on matalin. Toisaalta pitää myös pitää huolta, ettei Peter jää huomiotta vain siksi, että osaa yleensä tehdä esimerkiksi läksyt itse. Suomessa ollessani en olisi voinut edes kuvitella, että pystyn olemaan näin viilipytty ja aikuismainen, vaikka ärsyttäisikin kuinka paljon.

  
Friendship pens
 
Au pairius ei todellakaan ole pelkkää lasten metkujen sietämistä, riitojen selvittelyä ja oman mielenterveyden mahdollisimman hyvänä säilyttämistä. Hyviä hetkiä lasten kanssa on paljon enemmän kuin huonoja ja nauraa saa vatsa kippurassa monesti. On omasta asenteesta kiinni millaisiksi päivät lasten kanssa tekee.
   Tuntuu mahtavalta olla esikuvana lapsille ja vaikuttaa heidän asenteisiinsa positiivisessa mielessä. Kyllä siinä pakostikin tulee hyvä tunne kun lapset katsovat sinua ihailevasti ja pitävät kaikkea (no ihan melkein ainakin) tekemääsi ja keksimääsi upeana ja haluavat pyrkiä samaan. Heidän silmissään olet cool, mutta kunnioituksen pitää olla molemminpuolista. Auktoriteetti on yllättävän vahva, vaikka et olisikaan tylsimys ja aina kieltämässä  kaikkea. Itse ainakin yritän mahdollisimman paljon mennä lasten ehdoilla, välillä totta kai tulee kyllä mullakin seinä vastaan, mutta kyllä A ja P aina tulevat halaamaan ja nytkin parin tunnin erossaolon jälkeen (he lähtivät lomalle Thaimaaseen) tuli viestejä, kuinka ikävä on ja mitä mulle kuuluu :D Paras palkkio au pairina olossa on kyllä se suhde, jonka lapsiin saa luotua. Vaikka välillä on vaikeaa, on lapsen kanssa vietetyt nauruhetket kaiken sen arvoista.
Rakastan Pekingiä. Ja mä sanoin näin jo ennen kuin olin liikkunut melkein missään. Nyt, mun parhaat Kiina-viikot viettäneenä, voin todellakin sanoa, että rakastan Pekingiä. Rakastan Kiinaa, Pekingiä ja au pairiutta. Okei, varmaan jokainen au pair tietää, että oikeastaan se elämä au pair -töiden ulkopuolella on se kaikkein paras asia. Vaikka kuinka tykkäisi lapsista ja au pair -lapsistaan, niin totta kai vapaa-aika ja se kun saa tehdä mitä haluaa, on sitä parasta antia.

Taijia au paireiden kanssa keskiviikkona. Meiän toimisto järjestää aina välillä aktiviteetteja mongolialaisesta tanssista taijiin ja nuudelin tekemiseen. Nää on siis käytännössä niitä hetkiä kun tutustuu niihin omiin toimistolaisia, jotka ei käy samoilla kielitunneilla.



Heli (Suomi), joku jota en koskaan ennen ollu nähnyt X'D (ei siis au pair), minä, taistelulajin ope, Aaron (Australia), Jerry (kiinan ope), Petrina (Australia), Brady (Australia) ja Sian (Britit). Kuvasta puuttuu vielä Suzanne (Etelä-Afrikka) ja Kimball (Uusi-Seelanti). Itse en ainakaan tiedä, että meitä olisi tätä enempää, mutta uusia au paireja putkahtelee aina väillä, niin mistäs sitä koskaan tietää.
 
Kun menin mun ensimmäiseen au pair -tapaamiseen, oli meitä mun lisäksi vain kolme (ainakin paikalla) ja jännitin paljon. En tutustunut muihin niin paljon kuin olisin halunnut ja olin olettanut, ja vaikean asuinpaikkani takia olin todella eristäytynyt kaikista muista ensimmäiset kaksi kuukautta. Tapasin siis Suzannen kerran lounaan merkeissä ja Helin kanssa wechattailin aina välillä, mutta siinä mun kaikki sosiaaliset kontaktit au paireihin. Muut olivat jo ensimmäisen Kiinassa olo viikkonsa jälkeen tehneet paljon uusia tuttavuuksia, joten musta tuntui epäonnistuneelta. Yksi mun suurimmista peloista aina oli, että olisin yksinäinen koko vuoden.
   Silloin, vähän yli kaksi kuukautta sitten, ensitapaamisessa etsin vielä vähän paikkaani Kiinassa ja olin vielä sekaisin kaikista uusista asioista, minkä takia en pystynyt ehkä antamaan itsestäni kaikkea ja olla täysin rennosti. Nyt, omassa toisessa tapaamisessani, kaikki oli toisin. En pelännyt, etteivät muut tykkäisi minusta tai etten sopisi porukkaan. Tiesin, että jos olen itse avoin ja mukava, saisin samaa takaisin. Kuka ns. aikuinen muutenkaan alkaa syrjiä jotain ihmistä? Kaikki meistä ovat samassa veneessä; uudessa maassa ja yksin - tai ei nyt ainakaan liian monella ystävällä varustettuna. Voisi myös olettaa, että au pairiksi lähtevä ihminen on avoin ja mukava. Miksi siis jännittää turhia?
 
On vähättelyä sanoa, että olisin astunut ulos mukavuusalueeltani, vaikka seikkailijasielu olen kyllä aina ollutkin. Aina puhutaan, kuinka itsensä löytää kun lähtee ulkomaille ja juuri lähtee mukavuusalueeltaan pois, mutta en koskaan oikein ymmärtänyt, mitä sillä oikeasti tarkoitettiin. Täällä mulle on alkanut valjeta mitä se itsensä löytäminen on.
   Mun kiinan sijainen sanoi mulle aina, että mä nauran koko ajan ja kung fu -valmentaja myös toistuvasti "valitti" mun iloisuudesta. Vaikea itse tietää, oonko mä Suomessa sellainen ilopilleri, mutta ainakin Kiinassa mä oon koko ajan nauramassa ja etsimässä asioiden positiivisia puolia. Myös mun puheenlahjat ovat nousseet uudelle tasolle ja pystyn virittämään keskusteluita milloin mistäkin ja vieläpä englanniksi. En pelkää, etten välttämättä osaa sanoa kaikkea täydellisen oikein tai että liityn keskusteluun randomisti. En halua kangistua siihen tuppisuu-suomalaisen rooliin, vaan viedä itseäni vähän pidemmälle. Miten muuten sitä koskaan rohkaistuu, kasvaa ja tutustuu ihmisiin?
    Ja en todellakaan tarkoita, että mulla ois täällä joku Kiina-rooli päällä, enkä ois oma itseni. Päinvastoin, kun lähtee yksin "aloittamaan tyhjältä pöydältä", ei mikään aiempi määritä sitä millä tavalla muut näkee sut. Kukaan ei tee päätelmiä menneisyyden perusteella, eikä kellään ole minkään näköisiä ennakko-oletuksia. Eikä se, että haluaa panostaa omiin positiivisiin piirteisiinsä ja kehittää negatiivisimpia, ole esittämistä. Se on itsensä kehittämistä ja kasvamista. Vai itketkö vielä jos et saa karkkia joka ruokakauppareissulla?
   Itselleen tärkeät asiat myös korostuvat, kun huomaa mitä kaipaa siinä kaiken kiireen ja väsymyksen keskellä. Itse ainakin huomaan entistä selvemmin, kuinka tarvitsen sitä itseni purkamista kirjallisesti ja piirtämistä ikävöin myös, kuten urheiluakin. TV:n katsomista en oikeastaan kaipaa lähes yhtään, leffahetkiä kyllä aina välillä.
 
 Ne pienet Kiina-ilot: kun vuoret näkyvät vähäsaasteisina päivinä <3
 
Viime viikon perjantaina (tämä oli ajankohtaista silloin kuin rustasin tätä postausta, kiitos blokkaukset, että puhun vanhoista asioista) olin ensimmäistä kertaa ulkona kunnolla, kun vietettiin Kimballin ja Aaronin kanssa meidän perjantai-vapaapäivää Wangfujingissa (turre-alue) käppäillen. Tulimme tuijotetuiksi, ostimme bubble teetä ja vihreä tee -jäätelöä, söimme skorppiooneja, todistimme kahta mainosten jakajien reviiri-tappelua, lounastimme macaulaista ruokaa, kävimme elokuvissa (!!), jaoin kauniin suomalaisen V-kirosanan ilosanomaa, olimme täydessä metrossa, suunnittelimme matkaa Shanghaihin ja pääsimme vihdoin Sanlituniin baareihin (missä olivat ne kuuluisat valkoisten ihmisten ilmaiset drinkit, kysyn minä. Oltiin kyllä aika aikaisin liikkeellä tai sitten voidaan laittaa syypääksi Aaron, joka on etnisesti aasialainen).
  
Miten onnellinen sitä voi ihminen ollakaan kun saa seuraa ja pääsee vapauteen tuulettumaan, vaikkakin vain yhdeksi päiväksi viikossa. Milloin viimeksi olen nauranut niin paljon ja pitänyt hauskaa? Mahtavissa vapaapäivissä on ainoastaan se huonopuoli, että työnteko tuntuu entistä rankemmalta. Perjantaita odottaa kuin kuuta nousevaa ja töihin meneminen on välillä kamalien tahtojen taistojen ja mielen hallinnan tulosta. Sentään työn takia meillä on aina hauskoja tarinoita kerrottavana toisillemme ja pääsemme nauramaan kippurassa toistemme jutuille, eikä se jokapäiväinen kaupungilla lorviminen välttämättä olisi niin hauskaa. Välttämättä... Välttämättä...


Koska postaus on sattuneista syistä lojunut bloggerissa ylimääräisen viikon, olen ehtinyt viettää jo toisenkin vapaapäiväni. Tällä kertaa suuntasimme kahden lisävarustuksen kanssa Pearl Marketiin, joka on tinkijän paratiisi ja shoppailijan painajainen. Painajainen siksi, koska myyjät eivät ole sitä suomalaisinta tyyppiä; jokainen huutelee omasta kojustaan ties mitä tarjouksia ja ostosehdotuksia ja mikäli satut vilkaisemaan jotain tuotetta, saatetaan sinut viedä kädestä pitäen sisälle.
   Ulkomaalaisuus on kuin pääpotti myyjille, sillä he saattavat kiskoa vaikka mitä hintoja. Meillä oli onneksi paikallinen vahvistus, mikä oli korvaamaton apu hintoja laskiessa. Itse on kovin vaikea arvioida, mikä on käypä hinta ja kiinan kielellä tinkiminen käy myös huomattavasti sujuvammin kuin englanniksi. Myyjistä moni kyllä osasi englantia suht hyvin ja ainakin laskimen näytöltä hinta kävi selväksi, mutta itse en kyllä haluisi kyseiseen paikkaan mennä ilman kiinalaista apua.
   Päädyimme katsomaan (varmastikin feikki-) Michael Korsin laukkuja kojuun, joka aluksi vaikutti todella harmittomalta. Lähteminen ei kuitenkaan ostosta tekemättä ollutkaan aivan helppoa. Porukan pojat jäivät harhauttamaan myyjää pitkän tinkimisen jälkeen, jotta minä ja Kimball (myymisen kohteet tietysti) pääsimme pois.
   Olimme jo kaukana kun näimme myyjän tulevan meitä kohti. Refleksinähän siinä otettiin jalat alle ja vedet silmissä nauraen kiisimme läpi käytävän, mutta jäimme lopulta kiikkiin ja kuulimme uuden hinnan. Lähtöhinta oli 1600 yuania, eli noin 220€, mutta nyt tarjottiin 150 (20€), joten kiltteinä tyttöinä lähdimme takaisin häntä koipien välissä. "Don't worry I won't touch you", sanoi myyjä ja kertoi kuinka mukavia olemme. "Hyvä hinta, juuri teille!". Niinhän siinä kävi, että lopulta lähdimme pois yhdet laukut ja käyntikortit rikkaampina molemmat.
  
Kaikille, jotka shoppailevat Kiinassa (/muualla Aasiassa & vastaavissa paikoissa) marketeissa: älkää ikinä ottako ensimmäistä, toista tai kolmatta hintaa vastaan! Itse olen maailman surkein tinkijä, enkä sitä onneksi itse joutunutkaan suorittaan, mutta yleensä hinta on vain 10% siitä, mikä valkoiselle naamalle kerrotaan ensimmäiseksi. Nettishoppailun takia perinteiset kaupat ovat kriisissä ja myyjät jopa epätoivoisia, minkä takia alentavat hintoja varsin pitkälle - varsinkin jos mukana on paikallinen asiantuntija. Hän saattaa kyllä saada myyjiltä kuraa siitä, että auttaa ulkkareita, mutta mikäli joku halukas löytyy matkaan, suuosittelen sitä yhtä lämpimästi kuin millainen Pekingin sää on nyt (ha ha ha, täällä aurinko, sininen taivas ja +20-25c)
 
 
 
Suurin Kiina-ilo kaikista on se kun saa VPN:n toimimaan läppärillä. Itse olen käynyt nyt taistelua "The great firewall of China":aa vastaan viikon ajan lähes päivittäin. Parhaimmillani hakkaan VPN:n kirjautumispainiketta yli tunnin ajan uudelleen ja uudelleen sisään pääsemättä. Tämän takia siis postaukset tulevat hitaampaa tahtia nykyään. En tiedä miksi yhtäkkiä on niin samplarin vaikeaa päästä blokkausten läpi, mutta näin asia ilmeisesti on. Toivottaasti asia helpponee ennen kuin heitän läppärin oikeasti seinään tai menetän mielenterveyden lopullisesti. Ainut asia, mistä en oikeasti yhtään tykkää Kiinassa on nettiblokkaukset. Joka kerta kun pitkän yrittämisen jälkeen pääsen pujahtamaan tarkan valvonnan läpi, tuuletan erittäin antaumuksellisesti - kyllä, yksin. Mutta Kiina-ilot ovat niitä parhaita iloja, eivätkä muut niitä voi ymmärtää.
(^^ Näin siis oikeastikin kävi johtuen mun aiemmista visiiteistä)
Ja tosiaan oon yrittänyt päästä länkkärinettiin lauantaista asti, joten kehut Kiinan nettiblokkauksille: olette toimineet aivan super mahtavasti! (Tämä siis jonkinlainen puolustuspuhe sille, että postausväli on ollut mulle normaalia suurempi)

Toimiston työntekijä tuli viime keskiviikkona hakemaan mut autolla 6th ringin kodista melkein sovittuun aikaan (loistava suoritus kiinalaiselta) ja niin alkoi uusi vaihe mun Kiina-elämässä. Kunhan en vain ajattele sitä sydäntä särkevää hetkeä, kun Timothy seisoo keskellä olohuonetta, tajuaa, että nyt on se lähtö, josta on puhuttu ja sanoo ”goodbye”, on kaikki loistavasti.
    Saavuin uuteen kotiin kun lapset olivat vielä koulussa, joten mulla oli hyvin aikaa asettua kodiksi mun omaan –kyllä- asuntoon. Perhe omistaa siis meidän rapun 19. kerroksen molemmat asunnot, joista toisessa elelen minä ja toisessa kaikki muut. Asuntojen välissä on vain hissikäytävä ja ayit käyvät täällä aina välillä hakemassa jotain tavaroita ja pesemässä pyykkiä, mutta käytännössä mulla on oma kämppä. Voin sanoa ensimmäisen (melkein) oman kämpän sijaitsevan Pekingissä 19. kerroksessa ja vain viiden bussipysäkin päässä keskustasta. Ihan jees. Valituksia voisin kuitenkin antaa siitä, että _vaatehuoneen_ valo on tosiaan hieman haalea.
 
 
Olkkari/ruokahuone. Takana ovi parvekkeelle, ah.
Täällä yksi ilta grillattiin (sellaisella lautalevyllä siis), kuunneltiin länkkärimusiikkia
kaiuttimista ja juotiin host äidin juuri Pariisista tuomaa punaviiniä.
 
Elämä tässä perheessä eroaa todella paljon aiemmasta, enkä ala nyt arvostelemaan kumpi on parempi ja kumpi huonompi, koska molemmissa on tietysti omat puolensa. Selvimmät erot ovat tietysti, että on kaksi lasta, lapset ovat vanhempia ja osaavat sujuvasti englantia. Mun tärkein työtehtävä ei oo englannin opettaminen, vaan laatuajan viettäminen lasten kanssa.
    Molemmat lapset on tosi aktiivisia, mikä on hyvä siinä mielessä, että ei oo tylsiä hetkiä, eikä mun tarvitse koko ajan olla kannustamassa niitä tekemään jotain, mutta kun tein loman takia neljä päivää putkeen sellaista 12h päiviä, olin lievästi sanottuna erittäin väsynyt.
   Nyt maanantain ja tiistain olen kuitenkin saanut ladata pattereita vähän lasten ollessa koulussa, vaikka maanantaina menikin melkein kaikki aika kielituntiin (mut siirrettiin ryhmään, jossa on muita au paireja!!!!) ja sinne/sieltä pääsemiseen. Kukaan ei nimittäin ole kertonut mitkä bussit ne sinne keskustaan menevät (ja vaikka olisinkin keskustaan osannut, en välttämättä olisi osannut kävellä toimistolle), enkä viitsinyt ottaa riskiä, etten ehtisi tunnille, joten otin melkein turvallisen reitin (vaati silti satunnaisesti valitsemaan bussiin hyppäämistä), joka vei 20 minuutin sijasta 45 minuuttia.
   Takaisin taas tulin kolmella metrolla, joista jokaisella kuljin vain pari pysäkkiä ja käytännössä siis tein U:n aivan alkupisteeni lähelle. Tämä koska kävelin toisen suomalaisen au pairin kanssa samaa matkaa toiselle metroasemalle kuin yleensä, eikä sieltä päässyt omalle linjalleni ihan helposti. Selvisin kuitenkin ensimmäistä kertaa omin avuin kotiin. Ehkä ensi kerraksi voisin selvittää ne oikeat bussinumerotkin.
 
Makuuhuone (yksi kolmesta).
 
Viimeiset kuusi päivää ovat kuluneet tehden kaikkea pihalammesta taikinalla kalastamisesta puissa olevien temppuratojen suorittamiseen Chaoyang parkissa ja Afrikan tähden pelaamisesta barbie-leffan katsomiseen ja käsitaputusleikin ylikuluttamiseen.
   Afrikan tähti on ollut aivan hitti-tuliainen, ikävä kyllä rahat kyllä katosivat jo parin päivän jälkeen kun leikimme niillä erikseen "money gamea", jossa yksi on rikas ja ostaa muilta mm. lentolippuja Suomeen (XD), hierontoja, pehmoleluja yms, ja nyt olemme vasta alkutaipaleella rahojen itse väkertämisestä. Pieni osa minua kiittää rahojen katoamista, sillä alkoi jo Afrikan tähti tulla vähän korvista ulos.
 
Puhuinko muuten aiemmin, että Timothylla oli paljon harrastuksia? Noh, Peterillä ja Alinalla onkin jo hieman enemmän. Ainakin Alinalla on kahdeksan kertaa viikossa harrastus, Peterilläkin suunnilleen sama. On uintia, tennistä, dramaa, designia (en tiiä mitä tarkottaa käytännössä), jalkapalloa, kids' yogaa, tietokoneen käsittelyä ja balettia... Tähän vielä päälle läksyt ja se tosiasia, että lapset (7 & 9v.) tulevat kotiin koulusta 15:30. Vähän kyllä eroaa Suomen meiningistä :D
 
Näkymä oman huoneen ikkunasta.
 
Harvoin sitä oikeasti pysähtyy ajattelemaan kuinka onnellinen on. Sunnuntaina, kun ajettiin host äidin porschella (se, että jouduin baiduttaa, kuinka porsche kirjoitetaan, kertoo tarpeeksi, kuinka en elä normaalisti tällaista elämää) musiikki täysillä ja kattoikkuna auki, pysähdyin ajattelemaan, kuinka onnellinen mä oon Kiinassa ja Pekingissä. En voi tarpeeksi kiittää menneisyyden itseäni siitä, että mä lähdin tänne, enkä sattumaa siitä, miten hyvän elämän oon Pekingissä saanut. Täällä vasta vähän yli kaksi kuukautta majailleena mietin miten voisin välttää Pekingistä lähtemisen (anteeksi, äiti). Kouluun tuskin voin jäädä, koska englanninkieliset maksavat ihan älyttömästi ja vaikka nyt jostain ihmeestä oppisinkin puhumaan kiinaa sujuvasti, ei mun kirjoitustaidot riittäisi kiinaksi opiskeluun mitenkään. Mutta miten mä muka voin jättää Kiina-elämän ensi keväänä? Ehei, mä haluan palan kiinalaista unelmaa ja jatkaa siitä nauttimista vielä pitkään.
 
Parvekkeelta. Odotan sitä päivää kun ei ole pilviä (lieneekö koskaan tulevan..?) ja voin
katsoa omalta parvekkeelta auringon laskevan Pekingin siluetin taakse.
Mua aina varoiteltiin, kuinka aika tulee kulumaan todella nopeasti, mihin hoin vaan päässäni takaisin itsepintaisesti ”ei, ei ja ei”. Näinhän siinä kuitenkin kävi: kaksi kuukautta hujahti silmänräpäyksessä – tai ei nyt ihan. Olihan niitäkin hetkiä, kun tuntui, etten koskaan pääsisi pois 6th ringiltä ja ettei kesä koskaan loppuisi. Kun päivät matelivat ja vietetty aika Kiinassa tuntui mitättömän pieneltä.
    Yhtäkkiä laskuri kuitenkin näytti 60 ja enää olisi jäljellä yksi päivä. Yksi päivä. Yksi päivä ihmisten kanssa, jotka on ollut mun perhe Kiinassa. Miten mä muka voin kohta jättää kaiken taakseni ja muuttaa? Tuntuu ihan kamalalta, mutta kyllähän mä alusta asti tiesin, että näin tää menis. Kaks kuukautta ei oo pitkä aika.


Timothy on niin ihana, enkä kestä ajatella, etten nää sitä enää päivittäin. Timothyn valloittavia hymyä ja naurua tulee niin ikävä, kuten kaikkia Timothyn hokemiakin ja meidän yhteisiä vitsejä. En enää joudu kertomaan jokaisen ruoan olevan ”yummy”, vastailemaan kysymyksiin asioiden väreistä, söpöydestä ja nimistä, enkä kuuntelemaan ”bu yao” –itkukohtauksia. Enää ei osoitella lentokoneita, keräillä etanoita, lauleta samoja kolmea laulua autossa, eikä rakennella hangtian feijejä (avaruusaluksia). Tulee ikävä perusarkea, vaikka, pakko myöntää, se tuntui todella pitkäveteiseltä usein. Miten tulenkin kaipaamaan kuvakirjan lukemista, josta opin jo ensimmäisellä viikolla ulkoa ”I like this one” (alkoi pelkällä osoittamisella ja satunnaisella ”this”:llä - pitkälle on edetty) –lauseen kohteet ja Timothyn laittamista autossa turvaistuimeen. Muistona on onneksi 370 kuvaa/videota, niitä katsellessa tulee varmasti pitkään tippa linssiin, mutta myös hymy huuleen.


Juuri kun kirjoitin tätä tekstiä, kirvoitti viaton kysymys siitä, onko mulla paljon pakattavaa, kyyneleet silmiin. Enhän mä halua pakata ollenkaan. Tuntuu niin pahalta lähteä. Tiiän, etten mä oikeasti pystyisi täällä asua pidempään ihan sen takia, että mulla ei oo mitään vapautta tän alueen ollessa niin vaikea. Keskustaan tosiaan ei helposti pääse ilman autoa ja autollakin juuttuu aina ruuhkiin, jotka ovat parhaimmillaan niin pahat, ettei pääse meidän kotikatua pidemmälle.
   Rakastin sitä vapauden tunnetta kun pääsin kävelemään musiikki korvilla itsenäisesti katuja pitkin ja käyttämään metroa (, joka tosiaan ei aina kyllä ollut aivan niin vaaleanpunaista unelmaa) kielituntien yhteydessä. Kohta voin käppäillä ympäri Pekingiä vapaasti jokainen arkipäivä kunnes lapset tulee koulusta. Voin käydä iltaisin ulkona, koska pääsen itse kotiin, mulla on oma ulko-ovi ja avaimet, enkä herätä muita. Ja voin vihdoin shoppailla! Ei kyllä mitään hajua miten pääsen takaisin Suomeen mun tavaroiden kanssa, koska nytkin oli matkalaukku jo ihan, ihan täynnä, minkä lisäksi mulla on kaksi muovipussia, yks kangaskassi, käsimatkatavaralaukku ja käsilaukku. Tää kaikki, enkä ees oo shoppaillu. Mistä näitä tavaroita oikein tulee..?


Tiedän, että tää kaks kuukautta oli juuri sopiva aika täällä, mutta silti tuntuu niin pahalta. Host äiti kertoi, että kun se oli ensimmäisen kerran puhunu T:lle mun lähdöstä, oli se vaan ollut pitkää hiljaa. Eilen se kysyi, tuleeko Timpalle mua ikävä ja se sanoi, että joo. Miltäköhän Timothysta tuntuu mun lähtö, kun eihän se varmaan mun tullessa tajunnu, etten mä liity samalla tavalla perheenjäseneks kuin ayi (jos jollain epäselvää on siis siivoaja/kokki/lastenhoitaja, joka asuu perheen luona. Yleensä asuvat saman perheen luona vuosia ja ovat siis ihan perheenjäseniä tavallaan), vaan lähden pois kesän jälkeen?

Kaikki au pairit ja muut lasten kanssa työskentelevät varmaan allekirjoittaa, kuinka hieno tunne on ”voittaa lapsen luottamus”. Se kun Timothy ottaa mua kädestä ja vie jonnekin, huutaa mun nimeä kurkkusuorana tai haluaa tulla syliin, on ihan mahtava. Kaksi kuukautta sitten me tavattiin ekaa kertaa, jolloin se ujosteli mua, eikä puhunut paljoa englantia. Niin paljon on tapahtunut siinä välissä, enkä voi uskoa, että se kaikki mahtuu 61:n päivän sisään.

”Kun mä oon iso, lennän helikopterilla Veran luokse leikkimään”, sano Timppa kerran. Awws.


Tänään, mun viimeisenä päivänä, lähdettiin ravintolaan syömään. Mulla tästä ei ollut ennakkotietoa, mutta eihän mulla koskaan oo mistään, joten ei mitään erikoista siis. Oon ollut koko päivän itku silmässä, mutta viimeinen niitti oli kun host äiti oli teettänyt valokuvia mun ”happy moments”:ta koko kesän ajalta ja koonnut niistä kirjan. En ees voi sanoin kuvailla, miten onnellinen oon, kun saan olla osa tätä perhettä. Miten hyvä tuuri mulla kävikään kun sain näin lämpimän perheen. Mä en oo vaan mikään englannin tutori, vaan perheenjäsen.
Molemmat host vanhemmat painottivat, kuinka tärkeä oon perheelle, kuinka mua jäädään kaipaamaan ja sovittiin, että tavataan vielä seuraavan seitsemän kuukauden aikana.


Yksi muisto, joka saa aina naurattamaan:

Oltiin ihan normaalisti olohuoneessa, kun Timothy alkaa yhtäkkiä kaivella kaappeja ja lähtee sitten kohti alakerran portaita. Tässä vaiheessa tietysti liityin seuraan. Timothylla oli kädessään taskulamppu (kattovaloahan ei toki voinut laittaa päälle? :D) ja toisessa kädessä sellainen puinen kori, jonka sisällä oli yksi valkosipuli. Menimme alakerran vessaan, jossa Timothy alkoi pestä valkosipulia. Tämän jälkeen palasimme ylös (, jossa toki olisi ollut vessa myös). Koskaan en saanut vastausta suureen kysymykseen "miksi", emmekä valkosipulia mihinkään käyttäneet. Tapauksen jälkeen elämä jatkui kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Haluaisin kyllä joskus tietää, mistä lapset repivät ideat tempauksiinsa.

----------

Timothy, I'm gonna miss you so much!! Love you!
Vera-rocket