Image Slider

Pääsinpäs hihkumasta, että mulla jo ensimmäinen perhe oli sopiva, kun tänään sain kieltävän vastauksen heiltä. Perhe haluaa mies-au-pairin. En sitten tiedä miettivätkö he lähes kolmen viikon ajan olenko mies, vai missä kesti. Joka tapauksessa, pääsen itsekin ilmeisesti mukaan yleensä au pair -kokemukseen kuuluvaan perheen metsästykseen.

Uuden perhetarjouksen sain saman tien. Itsevarmana siitä, että välttäisin sittenkin metsästyksen, luin viestiä eteenpäin. Perhe oli muuten kaikin puolin hyvä (tyttärellä oli jopa suloinen kiinalainen nimi :D), mutta sattui asumaan Sisä-Mongoliassa pienessä, "pienessä", kahden miljoonan asukkaan kaupungissa, Hohhotissa.

Mietinnän jälkeen tulin tulokseen, etten tulisi viihtymään kyseisessä kaupungissa ja kyseisessä ilmastossa, joten hylkäsin perheen. Sinällään harmi noin  "pinnallisen" syyn takia jättää välistä, mutta ei ois kivaa lähteä ja asua paikassa, jonne ei ees halua. Haluan nähdä modernin Kiinan, Pekingin ja Shanghain, en niinkään Mongoliaa. Ei sillä, että siinä ois mitään vikaa, mutta 9kk... En haluu kärvistellä sitä vaan siks, etten osannu sanoo "ei". Mul on kyl tosi paha mieli sen perheen takii. Ne vaikutti niin kivoilta. Empatiapurkaus. Mut joo, ehkä niille sopii paremmin joku, joka tykkää tosi perinteisestä kulttuurista ja viihtyy pienemmässä kaupungissa (koska 2 miljoonaa asukasta on tosi pieni paikka, mutta joo).

Hohhot, Inner-Mongolia

Viime lauantaina oli Allianssin Nuorisovaihdon lähtijävalmennus, jossa oli ihmisiä nuorisovaihdon kaikista ohjelmista, enimmäkseen ihmiset oli lähössä vapaaehtoistyöhön. Au paireja oli mun lisäks vaan kaks ja niistä kumpikaan ei ollu tulossa Kiinaan, joten iltapäivällä juttelin kahden kesken entisen Kiinan au pairin kanssa. Oli kyllä tosi kiva kysellä kaikkea maan ja taivaan väliltä ja saada tietää enemmän Kiinasta, sen kulttuurista ja au pairiudesta ja saada neuvoja.

Ennen näitä ryhmäkeskusteluita meille puhuttiin kulttuurishokista ja muista asioista, joita ulkomailla ollessa tulee kohtaamaan. Ei sinällään mitään uutta, mutta tehtiin kanssa puheharjoituksia, jotka havainnollisti kulttuurillisia eroja ja meille kerrottiin käytännönasioita, esim. vakuutuksista ja veden puhdistamisesta. Saatiin kanssa naureskella suomalaisten kulttuuripiirteille, kuten "bussitanssille", eli kun haluaa jäädä bussista ja nojaa hieman eteenpäin sanomatta mitään ja vierustoveri tajuaa aikomuksen ja antaa tietä hänkään sanomatta mitään.

 
Tätä esitettä oon sitten lueskellu tässä kun odotellessa tietoja. Lisää odottelua varmaan tiedossa kun pitäis saada uus perhekandidaattikin... Nojoo. Ainakin ehin opiskella kiinaa kun lähtö ei oo ens viikolla.
 

Mikään ei oo edennyt mitenkän mihinkään suuntaan. Odotin viikon kiltisti tietoa perheen päätöksestä, mutta kun ei sitä kuulunut, päätin ottaa yhteyttä Kiinan yhteyshenkilöön. Hän ilmoitti, että perheen äiti on business-matkalla ja päätöksestä kerrotaan "within this week", mitä sekään nyt sitten tarkoittaa, onhan jo torstai, enkä jotenkin usko, että saan tiedon huomennakaan :D Mullehan piti alunperin kertoa päätöksestä aika pian, mutta ainakin mun tähän menneisten kokemusten perusteella oon aika varma siitä, että kiinassa asiat on "melkein", eikä "just" ja "pian" ei tarkoita sitä, mitä se tarkoittaa Suomessa.
 
Mun suunnitelmanahan on lähteä Kiinaan mahdollisimman nopeasti YO-juhlien jälkeen (koska oon hengaillut kotona varmaan koko loppuelämän edestä kun koulua ei oo ollu kirjotusten jälkeen,  töitä en saanut yhtään mistään, eikä pääsäreihinkään tarvitse lukea, kun en mihinkään hae ja oon lähipiirin ainut toimeeton), joten ois kiva saada perhe! On tää kuitenkin vasta mun eka potentiaalinen perhe, joten puren huulta ja yritän kestää kärsimättömyyden. Monet kuitenkin joutuu jutella jopa kymmenien perheiden kanssa löytämättä yhtään sellaista, johon olisi valmis lähtemään. Mulla jo eka oli sopiva. Ainut pelko on "pienessä" kielimuurissa, joka vanhempien kanssa on, mutta ei siinä mitään ylitsepääsemätöntä oo - toivottavasti.

Välillä iskee se kuuluisa yliajatteleminen kun makaa sängyssä ja yrittää saada unta. Tajuun mihin oon itteni laittanu. Järkytyn. Oisin voinu lähtee vaikka Amerikkaan, Australiaan, Ranskaan tai Espanjaan, mutta mun piti repästä ja valita kohteeks Kiina. Miksi, miksi, miksi? Ehkä kärsin ihan järkyttävästä kulttuurishokista, vihaan kaikkea ruokaa (nirsoilija #1), enkä saa mistään kavereita. Kiinassa tuskin on kovin paljon au paireja, joten vähän huolettaa. Ja mitä jos en yksinkertaisesti ikinä opi kiinaa? Nyt jo on menny hermot sävelkorkoihin, joiden takia osaan lausua vaan (=minä) ja nĭ hăo (=päivää) ja tuskin niissäkään tuisin sitten oikeesti ymmärretyksi. Tietystihän lausuttaessa sanat väärin, tarkoittavat ne jotain aivan muuta. Jättiläispanda muuttuu rintakarvaksi, äiti hevoseksi ja excuse me:sta tulee luvan pyyntö suudella henkilöä. Nään jo sieluni silmin, kuinka aiheutan hämmennystä surkealla lausumisellani. Tämän tone-masennukseni takia olenkin vältelly opiskelua ja Zou Ba -kirja tuijottaakin mua syyllistävästi pöydältä tälläkin hetkellä.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, mä oon oikeesti tosi innoissani Kiinaan menosta :D Välillä en muuta teekään kuin selaa kuvia (joku fiksu varmaan huomaa postauksen ulkoasusta millä tuulella oon nyt), kuuntele kiinalaista radiota, kirjoita Kiina-bucketlistiä, katso youtubesta Kiina-videoita ja -kyllä- opiskele kiinaa. En malta odottaa, että pääsen Aasiaan pidemmäksi aikaa. Olin talvella Vietnamissa (ja Hong Kongin ja Singaporen lentokentillä pari tuntia - käytännössä Aasian tuntija siis) ja rakastuin siihen yleiseen ilmapiiriin, joka siellä oli. Tietysti Kiina eri maa, mutta samaa fiilistä varmaan löytyy.

En malta odottaa sitä päivää kun seison lentokentällä lippu kädessä valmiina matkaan. Sitä kun saavun perille ja kyltit ja ihmisten puhe ovat kiinaksi. Sitä kun tapaan perheen. Sitä kun menen ulos ja ilmassa on se ulkomaan tunne. Sitä kun voi eksyä uuteen kaupunkiin ja joka päivä oppii ja löytää jotain uutta. En malta odottaa Kiinaa.

Lauantaina on lähtijävalmennus, joka toivottavasti toimii lääkkeenä kärsimättömyyteen edes vähän. Tapaan myös muita au pairiksi lähteviä. Saa nähdä onko kukaan muu menossa Kiinaan.

我爱你,中国
Wǒ ài nǐ, Zhōng guó
Rakastan sinua, Kiina


Kuvat weheartit.com




Toissa talvena aloin miettiä erityisen kuumeisesti, miten pääsen ulkomaille. Vaihtovuosi oli jääny kokematta, joten hinku pidemmäks aikaa ulkomaille pääsystä oli tässä vaiheessa jo pakahduttava. Vuosittaiset ulkomaanmatkat ei tuntuneet enää täyttävän sitä aukkoa, joka jossain sielun syövereissä kasvoi. Olin jo n. 8-vuotiaana ilmottanut muuttavani ulkomaille. Sitten aikaa olikin yhtäkkiä kulunut se kymmenen vuotta ja valkolakki häämötti lähitulevaisuudessa. Tajusin, että mulla on kaikki ovet auki - voisin tehdä mitä vaan.

Äiti ehdotteli, että hakisin opiskelemaan ja sieltä menisin vaihtoon. Se ei kuitenkaan riittänyt. Aion mä niinkin tehdä, mutta maailmalle oli pakko päästä NYT. Aloin miettiä eri vaihtoehtoja. Voisin lähteä kiertämään Aasiaa tai lähteä vihdoin sinne Jamaikalle. Tai ehkä voisin ehkä lähteä Afrikkaan, oonhan aina halunnut nähdä safareita ja afrikkalaista elämänmenoa. Entäpä kielikoulut? Oppisin uuden kielen (pieni intohimoni elämässä, tavotteena 10 kieltä. Puolessa välissä ollaan jos lyhyen venäjän C lasketaan kielen osaamiseksi) ja tutustuisin kulttuuriin pintaa syvemmältä. Sitten pitää vaan miettiä kohde ja mistä saan rahaa. Raha on aika tärkeä asia, sillä ei löydy pankkitililtä mitään ylimäärästä vähintään 15 000€, jonka esim. EF:n kautta 9-12kk ulkomailla viettävä tarvitsis. Voinhan toki alottaa mun aikuiselämän velan kera, mutta ei hirveesti houkuttele.

Au pairius (?? Au pairuus?) kuulosti loistavalta idealta; pääsisin osaksi paikallista perhettä, pitkäksi aikaa ulkomaille, saamaan työkokemusta (ja jopa palkkaa) ja olemaan lasten kanssa, mitä rakastan. Kohde oli aluks Japani, mutta sinne ei au pairiksi ihan niin vain mennäkään mm. viisumivaikeuksien takia, joten aloin vaipua epätoivoon. Onneksi löysin Allianssin Nuorisovaihdon, jonka kautta pääsee au pairiksi muun muassa Kiinaan. Olin jo kielikouluja miettiessä harkinnut vakavasti Kiinaan lähtemistä, joten tuntui kuin kaikki mutkat olisivat suoristuneet siltä istumalta.

”You know my name not my story” ei sovi tähän tilanteeseen, vaan ”you know my story not my name”, vaikka kyllähän se nimikin tossa sivupalkissa lukee. Kerrataan nyt kuitenkin: täällä kirjoittaa siis Vera, -96 syntynyt helsinkiläinen, jonka pitäis löytää itsensä suht piakkoin Kiinasta. Perhettä ei vielä oo varmistettu, mutta oon käyny yhen kanssa Skype-keskustelua (tulkin välityksellä, koska paikalla ollut isä ei osannut yhtään englantia). Mä sanoin, että oon halukas lähtemään niiden luo. Saa sitten valitseeks ne mut. Lähipäivinä pitäis tulla tieto, joten peukut pystyyn!
Oon varmaan jotenkin masokisti kun lähden maahan, jossa en oo käynyt ja jonka kieltä en puhu. Kiinan kielen taidot rajoittuu nimittäin suunnilleen lauseisiin "olen kiinalainen" ja "taivas on keltainen", mutta kyllä mä nyt, kun tää juttu virallistu, oon alkanu opiskella enemmän ja onneksi mua siunattu kielten nopean oppimisen taidolla. Kai mä selviin. Eikä se haittaa, vaikka kaikki ei meniskään niin kuin strömsössä. Tätähän mä oon aina kaivannut: seikkailua.