Image Slider

* 2015 *

torstai 31. joulukuuta 2015
Vuosi 2015 pähkinänkuoressa:


Tammikuu
Ensimmäinen kerta Aasiassa - matka Vietnamiin. Olin tässä vaiheessa miettinyt Japaniin lähtöä ja jo Kiinaan au pairiksi menemistäkin, joten samalla tsekkailin vaikuttaako Aasia paikalta, jossa voisin viihtyä. Tietysti kaikki maat ovat erilaisia, mutta päätökseni Aasiaan lähdöstä varmistui.

Helmikuu
Koulu loppui vihdoin kahdentoista vuoden jälkeen, mitä olin odottanut koko abivuoden kuin kuuta nousevaa, kuten varmasti moni muukin. Varsinkin joululoman jälkeen koulun penkille palaaminen oli todella vaikeaa. Oppitunnit ja superaikaiset aamuheräämiset olivat ehkä historiaa, mutta opiskelu ei vielä todellakaan loppunut. Itse kirjoitin keväällä äikän, mantsan, englannin uudestaan, ranskan ja ruotsin.

Maaliskuu
Lukeminen alkoi pikkuhiljaa ottaa päähän. Itse en todellakaan ole pänttääjä tyyppiä ja voin kirjoittaa miljoona sivua muistiinpanoja tai lukea vaikka kuinka ahkerasti, mutten opi paljoa. Kaiken lisäksi kirjoitin niin monta ainetta, että lukemista oli koko ajan ja kaikkien muiden jo juhliessa kirjoitusten loppumista, oli mulla vielä ranska. Selvittiinpäs kaikesta kunnialla onneksi.

Huhtikuu
Aluksi oli kiva lomailla, mutta kuten vanhassa snäpissä näkyy, ei ollut mitään tekemistä. Töitä en saanut millään ja kaverit olivat joko koulussa tai lukemassa pääsykokeisiin. Pidemmän päälle oli todella tylsää olla ilman "arkea".


Toukokuu
Tylsistelyä kotona, treenaamista, satunnaista kiinan opiskelua ja matkaan lähdön odottelua. Suunnitelmana oli lähteä heti mahdollisimman nopeasti ylppärijuhlien jälkeen, mutta perhettä ei kuulunut millään. Synkkinä hetkinäni ehdin jopa harkita maan vaihtamista, mutta onneksi vihdoin alkoi tapahtua, koska en osaisi edes ajatella millaista elämäni olisi, ellen olisi Pekingiin päätynyt!!

Kesäkuu
Perhevarmistus ja sitten tieto siitä, että sinne pääsisikin vasta elokuussa. Toinen perhe siis hakuun, jotta pääsisin lähtemään ASAP. Toisen perheen äiti oli Suomessa työmatkalla, joten tapasin hänet ja näin saimme sovittua liittyväni ensiksi heidän perheeseen kahdeksi kuukaudeksi ja sitten siirtyisin "oikeaan" perheeseen loppu vuodeksi. Lopullinen varmistus tuli, viisumi hakuun, lennot ja lähtö. Kaikki todella nopeasti.

Heinäkuu
Yhtäkkiä olin Pekingin vilskeessä - paitsi etten ollut. Perhe asui kaupungin kauimmaisessa nurkassa, kulkuyhteydet ihmisten ilmoille erittäin huonot, eikä vapaapäiviäkään ollut. En kokenut koskaan mitään suurta kulttuurishokkia, vaikka sitä olin pelännyt. Jälkikäteen ajatellen tietysti asian näkee eritavalla, mutten vieläkään koe tuntemuksiani kulttuurishokiksi. Ei mikään johtunut Kiinasta, vaan siitä, miten olin yhtäkkiä eri puolella maailmaa ilman kavereita ja syömässä ruokia, jotka olisivat normaalillekin ihmiselle vieraita ja itse sentään olin jo Suomessa erittäin nirso.
   Pahin kriisi oli varmaan kun perhe lähti Japaniin ja minut laitettiin Harbinin junaan viettämään "vapaaviikkoani" (syy vapaapäivättömyyteen......) sukulaisille. Kukaan ei puhunut englantia, enkä minä yhtään kiinaa. Tädin kanssa kommunikointi kävi kääntäjän kautta, eli oli erittäin rikkonaista. Toiseksi viimeisenä päivänäni tapasin pojan - tai mieheksi häntä kai pitäisi kutsua - jonka heti ensisilmäyksestä asti tiesin olevan "se".

Elokuu
Kärsin suuresti yksinäisyydestä ja alakuloisuudesta, koska pääsin "vapaaksi" vain kerran viikossa ja silloinkin vain kun olin matkalla kielitunnille ja sieltä pois. Tapasin kahden kuukauden aikana kerran kolme muuta au pairia aktiviteetin merkeissä ja kerran erään heistä lounaalla. Koska matkat kodista keskustaan kestivät 1,5h ainakin, en osannut reitin kotipään bussipysäkiltä metrolle kävelyä, enkä töiltäni mitenkään ehtinyt minnekään enää, en oikeasti tutustunut kehenkään. En olisi kestänyt ilman Daven kanssa viestittelyä ja tietoa siitä, että tämän kuun jälkeen pääsen muuttamaan ihmisten ilmoille.


Syyskuu
Dave tuli ensimmäistä kertaa Pekingiin tapaamaan minua. Olimme vasta viikon tunnettuamme erottamattomat ja konkreettisesti yhdessä oleminen vain vahvisti suhdetta. Koska Dave asuu viereisellä asuinalueella, onnistui näkeminen aina töiden jälkeen ja päivisin lasten ollessa koulussa. Host perheeni lähti Thaimaaseen lomalle, jonne en viisumijuttujen takia päässyt mukaan, mutta sainpahan olla Daven kanssa viikon koko ajan ilman mitään töihin menoja sun muita.
   Kolmen viikon Daven Pekingissä olon aikana tapasin hänen vanhempansa ja hieman yllättäen myös käytännössä koko suvun. Suomalainen tyttö otettiin heti avoimesti vastaan, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Seurustelu "virallistui".

Lokakuu
Poikaystävän lähdön jälkeen oli rankkaa palata arkeen. Kaukosuhde vie muutenkin veronsa, kuten au pairius ja vieraassa maassa asuminen, mutta nämä kaikki yhteensä oli todella paljon. En jaksanut enää lähteä yhtä paljon ulos kavereiden kanssa ja aloin pikkuhiljaa huomata, etten viihtynyt au pairina kovin hyvin. Edes puoliväliä ei vielä oltu saavutettu ja olin jo valmis lopettamaan. Päätin kuitenkin asennoitua uudestaan ja jatkaa ensiksi jouluun asti ja sitten huhtikuun alkuun. Kyllähän se loppujen lopuksi menee nopeasti. Toivottavasti.

Marraskuu
Kavereita alkoi kaikota omille teilleen ja toimistolle uusia au paireja saapui yhtenään. Omat parhaat kaverit olivat jo lähteneet tai olisivat lähdössä tämän kuun jälkeen, eikä uusista au paireista ollut tullut hyviä kavereita. Ilmatkin alkoivat olla viileämmät, joten energiaa ei ollut paljoa lähtemään esim. clubbailemaan (ja tekemään seuraavana päivänä 12h töitä). Marraskuu meni loppujen lopuksi hujauksessa - kuten "pari" herkutteluhetkeäkin.

Joulukuu
Dave tuli takaisin marraskuun lopussa ja ilman tätä en olisi varmaan selvinnyt. Fiilis siitä, etten halua olla au pairina enää tuli takaisin ja fiilis siitä, että halusin olla vain Daven kanssa kasvoi entisestään. Itse jouduin kaiken lisäksi lähtemään host perheen kanssa viettämään joululomaa Guangzhouhun Daven vielä jäädessä Pekingiin.
   Perheeni lensi jouluksi Pekingiin, jossa tapasi Daven ilman minua, ja jatkoi sieltä Guangzhoun kautta Hong Kongiin. Omien viisumisäätöjen takia johti minunkin polkuni rajan taa ja saimme viettää neljän päivän yllättävän perheloman. Kävi ilmi, että au pair -työni jatkuisivat aivan max 2 kuukautta enää, luultavasti vain yhden.

Viime UV Ho Chi Minh Cityssä.

Itse vastaanotan vuoden 2016 yksin Hong Kongissa. Ihme kyllä olen aika lähellä viimevuoden vastaavan ajan huudeja, mutta kaikki muu tuntuukin olevan aivan eri tavalla kuin vuosi sitten. Olisi varmaan helpompi ajatella asioita, jotka ovat vielä samoin, kuin miettiä muutoksia. Viime uutenavuotena en ollut varma missä tulisin olemaan vuoden kuluttua, mutta jotain hajua oli jo. Nyt istun täällä osaamatta sanoa mitään ensi vuodesta. En tiedä missä olen ja mitä teen. En tiedä missä maassa asun, enkä mitä opiskelen varmasti. Vai opiskelenko edes? Luultavasti vastaus on kyllä, mutta vuosi 2016 on todella pimennossa. Ainut varma asia on, että herään Hong Kongista 1.1.2016. Viisumin saan luultavasti kuukaudeksi ja lähden takaisin Kiinaan kunnes menen jonnekin. Mutta entä jos en jostain syystä saakaan viisumia edes kuukaudeksi? En voi siis varmasti edes sanoa, missä olen kolmen päivän päästä.
   Vuosi 2015 oli varsinainen risteyskohta; lähdin kotoa, Suomesta ja Euroopasta. Vuosi 2016 jatkaa samaan suuntaan, mutta määrittää tulevaisuutta vielä suuremmin. Ensi vuonna selviää, missä tulen opiskelemaan (99% varmasti ainakin) eli asumaan seuraavat neljä vuotta. Minne muodostuu ensimmäinen oma kotini? Missä tulevaisuuteni saa selvän suunnan opiskeluiden ja niiden kautta tulevaisuuden alan avulla? En tiedä keiden kanssa vietän vapaa-aikaani, en asunko yksin vai en, en minkä kielisessä ympäristössä tulen arkeni elämään. En tiedä mitään. Tavallaan se on aika siisti ajatus: kaikki ovet ovat auki. Saan itse valita mistä niistä kävelen sisään. Päätän itse, millaisissa oloissa otan vuotta 2017 vastaan. Luultavasti tulevaisuus on ainakin silloin vähän enemmän selvillä kuin nyt.

Kappas, ei taaskaan mennyt ihan suunnitelman mukaan

tiistai 29. joulukuuta 2015



Perhe saapui Guangzhouhun Pekingin huonon sään takia kaksi tuntia myöhässä, mutta meidän tapaaminen oli vielä yhden väliesteen takana kun minun piti päästä heidän luokseen hotellille. Paikan, jossa uskalsin taxia alkaa edes huitoa, löytäminen vei jo puolisen tuntia ja kun vihdoin taxia alkoi pysähdellä, ei yksikään suostunut ajamaan osoitteeseen. Lopulta löytyi taxi, joka otti kyytiin, mutta oman arvion mukaan melkein tuplahinnalla. Itsehän en tiennyt kuin suunnilleen, missä itse asuin ja perheen hotellin sijainnista ei ollut hajuakaan, joten julkisten käyttämisestä ei ollut toivoakaan.
   Ruuhkien takia matka kesti melkein tunnin, eikä ärtynyt kuski ajanut hotellille asti. Läpsäisin 80 yuania hänen kouraansa ja uskoin neuvoon, että hotelli olisi vasemmalla. No eipä ollut. Kyselin kiinaksi tietä lukuisilta ihmisiltä, mutta surkealaatuisen screenshotin takia kukaan ei ollut ihan varma, minne olin menossa, eikä muutenkaan antanut selviä ohjeita. Missä ne kaikki kuuluisat ihmiset, jotka lähtevät kävelemään reittiä etsivän kanssa?
   Loppujen lopuksi päädyin kävelemän jokaista lähistöllä olevaa tietä joka suuntaan ja jotkut vielä parikin kertaa, enkä illan pimentyessäkään vain löytänyt hotellia mistään. Kännykän liittymä oli kiinni, joten soittamisestakaan ei ollut mitään toivoa. Itkua tiristellen bongasin ainakin 1,5h etsiskelyiden jälkeen ihan sattumalta hotellin logon nurkan talon takaa ja näin pääsin puolen vuoden tauon jälkeen vihdoin näkemään perhettä. Koska ilta oli jo pitkällä sattuneista syistä, jäin nukkumaan heidän hotellihuoneeseensa ja aamulla vaihdoin Suomesta tuotuihin vaatteisiin ennen kuin lähdimme katsomaan Guangzhoun meininkiä. Itse olin ollut paikalla melkein viikon, mutta en nähnyt melkein mitään kaupungista. Suurena osasyynä 12h työpäivät neljänä päivänä putkeen.




Sunnuntaina Hong Kongia kohti matkani alkoi jälleen yksinäisellä taximatkalla. Tällä kertaa sentään sain taxin helposti, mutta hinnaksi näytettiin perillä 150 yuania, eli suunnilleen kaksikymmentä euroa. Tämä on kolminkertainen hinta siitä, mitä maksoin kun lähdin perheen hotellilta edellisenä iltana kotiin, eikä edes loistava kiinankielinen ärtyilyni siitä, kuinka hinta oli aivan liian kallis, että edellisenä iltana samahko matka maksoi 50 tai yritykseni tinkiä hinta edes 100:een, auttanut yhtään. Jos en olisi ollut matkalla jonnekin jossa minua odotettiin, olisin varmasti jäänyt riitelemään hinnasta ikuisiksi ajoiksi tai jos matkalaukkuni ei olisi ollut takakontissa, olisin lähtenyt ulos taxista heitettyä kuskille se satasen setelin.
   Kuski vaikutti kyllä hieman yllättyneeltä yhtäkkisestä kiinan taidoistani kun sisään tullessa olin vain lätkäissyt käteen osoitteen kiinaksi, enkä sanonut mitään. Eipä kuitenkaan taitoni tehnyt tarpeeksi suurta vaikutusta, koska lopulta jouduin maksamaan kiskurihinnan. Toivottavasti vihainen katseeni ja matkalaukkuni kuskin kädestä repäiseminen saivat hänet tuntemaan luissa ja ytimissä raivoni. Dave on aina ärtynyt jos joudun huijatuksi ja nyt neuvoi ensi kerralla soittamaan hänelle ja antamaan luuri kuskille. Niin olisin nytkin tehnyt, mutta D oli matkalla työkaupunkiinsa, enkä ollut varma oliko lento vielä laskeutunut. Ihan oikeasti, kaksikymppiä taxista Kiinassa!? Ei tod. Yleensä pääsee alle vitosella, alle kympillä silloinkin kun on kauas matkalla.

Juna-asemallakaan asiat eivät menneet ihan sulavasti. Ensiksi jonotettiin tunti kassalle, jossa ei myyty lippuja Hong Kongiin. Päätimme Shenzhenin lippujen ostamisen sijasta lähteä yläkertaan ostamaan suoria lippuja HK:n, kunnes pitkän etsinnän jälkeen paikan löydettyämme käy ilmi, että koko päivältä on loppuunmyyty junaliput. Takaisin siis alas ja liput Shenzheniin, kiitos. Ihme kyllä päästiin Hong Kongiin asti ilman suurempia ongelmia - tai no, äiti oli hetkellisesti kadottanut Kiinasta poistumiseen tarvittavan lapun.




Uuden Kiinan viisumin merkeissä tapasin maanantaiaamuna toimistoni kautta hommatun yhteyshenkilön, joka ei puhunut yhtään englantia. Mandariinikiinan puhuminen oli kuitenkin yllättävän helppoa ja helpottavaa kun ympärillä kuulee vain kantonia, josta ei kyllä saa mitään tolkkua. Papereita täytettiin ja kaikki eteni suunnitelman mukaan - kunnes sain "kuitin", jossa luki, että hakemukseni on vain kuukaudeksi. Soitin toimistolle (kyllä, ostin uuden sim-kortin eksymisen jälkeen tajuttuani, että tarvitsen toimivan liittymän) ja sain kuulla, että enempää en sitten ilmeisesti saakaan. Kuulemma kuukauden päästä pitäisi taas tehdä retki rajan yli ja saisin taas kuukauden viisumin. Ei kukaan kysy, onko mulla varaa lentää lyhyellä varoitusajalla vaikka Hong Kongiin ja maksaa neljän päivän yöpymiset toistamiseen. Tällä kertaa oli se hyvä tuuri, että olin jo Etelä-Kiinassa host perheen maksamilla lennoilla ja oma perhe oli Hong Kongissa, joten ei hotelliakaan tarvinnut maksaa kuin kahdeksi yöksi, mutta mistä mä silti revin jotkut ylimääräiset rahat ensi matkaa varten? Tuskin revinkään.
   Host perheeseeni on jo hommattu seuraava au pair, joka saapuu kai tammikuussa, vaikka olisinkin saanut viisumin huhtikuun alkuun asti. Perheen mukaan olisi OK, että olisimme molemmat siellä. Joo, mutta onko mulle OK asua jonkun tuntemattoman pojan kanssa? Tai tuhlata aikaa työssä, jossa mua ei edes tarvita enää? Nyt mulla on hyvä portti poistua tammikuun jälkeen. Oon oikeastaan aika innoissaan ajatuksesta, että pääsen vapauteen kohta. Tämä kuulostaa ehkä aika karulta, mutta mä en vaan viihdy toisten alaisena ja loppuun poltettuna. Innostuksen jälkeen tajusin kuitenkin tulevat ongelmat.

Koko ajan mulla oli tähtäimessä viettää 8.2. Spring festival Daven kanssa, vaikka olisinkin au pairina vielä (tästä olisi saattanut tulla ongelma, koska perhe varmaan lähtisi taas Guangzhouhun), mutta mun viisumi loppuu 30. tai 31.1 eli ellen tee sitä matkaa uutta viisumia varten (vaikka silti aion siis lopettaa työt tammikuun lopussa) ja tuhlaa rahojani, en pääse aloittamaan edes kiinalaista uutta vuotta poikaystävän kanssa.
   Olemme jo jonkin aikaa puhuneet, että lähtisimme Daven kanssa Thaimaaseen tai jonnekin muualle lähistölle lomalle, joten yksi vaihtoehto olisi, että hakisin uutta viisumia lomamatkamme aikana ja palaisin sitten kuukaudeksi Kiinaan, kunnes lähtisin kuukaudeksi Suomeen ja sitten taas kuukauden päästä takaisin Kiinaan kaverin kanssa matkustelemaan. Tässä on se ongelma, etten välttämättä saa enää neljättä viisumia putkeen. Yksi mahdollisuus olisi tietysti, että palaisin Thaimaan jälkeen Suomeen kahdeksi kuukaudeksi ja sitten todennäköisemmin saisin turistiviisumin Kiinan kiertelyä varten. Miksi tämä ei innosta sitten? En yksinkertaisesti vain halua Suomeen. En halua palata sinne "vanhaan elämääni" ja vain odottamaan, että pääsen matkaan uudestaan. En halua palata Suomeen neljä kuukautta etuajassa, koska en tiedä olisinko valmis palaamaan edes kesän alussa, saati sitten näin lyhyellä varoitusajalla yhtäkkiä. Varsinkin, jos Dave ei pääse töiltään matkalle helmikuussa, joudun lentämään suoraan Suomeen - joksikin monen välilaskun kautta. En edes halua ajatella sitä kotiin palaamisen kulttuurishokkia.

Miksei kaikki vaan voi olla helppoa ja yksinkertaista?
Kyllä Kiina, kysymys on esitetty JUURI sinulle.




-> Guangzhou

lauantai 19. joulukuuta 2015


Viimeksi kun olin matkalla lentokentälle, oli kohteena Peking ja vastassa tuntemattomat kadut seikkailuineen ja au pairin työt kaikkine ihanuuksineen ja kauheuksineen. Eilen kun istuimme koko perheen voimin autoon määränpäänämme lentokenttä, oli fiilikset täysin erit kuin silloin Suomessa – tai ikinä muulloin aiemmin. Se oli ensimmäinen kerta kun lähdin kohti lentokenttää ilman pienintäkään halua lähteä.
    Syy saattaa olla se, että kohteena ei ollut mikään eksoottinen ulkomaa, vaan Kiinan oma Guangzhou. Joo, ei Guangzhoussa itse kohteena ole mitään vikaa, mutta kun 1) en pääse turreilemaan 2) en pääse minnekään, koska en osaa liikkua (eikä vapaa-aikaakaan liiemmin ole kun lapset ovat joululomalla...) ja 3) Pekingiin jäi poikaystävä, jonka kanssa olisin mieluusti ollut vielä 1-2vk ennen kuin hän palaa työkaupunkiinsa ja olemme taas erossa sen 2kk. Au pairina olemisessa (ainakin Kiinassa tai ainakin mun perheissä) on se huono puoli, että sulta ei kysytä mitään. Ei ketään kiinnosta haluanko MÄ olla joulun Pekingissä tai onko mulla muutenkin jotain sitä vastaan, että lähden käytännössä vangiksi toiselle puolelle maata (Kiinan tapauksessa tarkoittaa ERITTÄIN kauas). Ja muuten, vähän palautetta sille, joka hallitsee aikaa: miksi kolme viikkoa kuluu poikaystävän kainalossa samassa ajassa kuin kolme päivää normaalisti? Tähän toivoisin kipeästi jotain parannusta ja pikaisesti, kiitos!



Lento laskeutui Guangzhouhun kello yksi yöllä lauantaina ja kolmen maissa oltiin kämpillä. Kuten olin osannut pelätä, on sisällä todella kylmä, vaikka ulkona onkin joulukuuksi suht. lämmin, noin 15 astetta. Kiinan valtio lämmittää vain pohjoisen asunnot, joten etelämmässä on talvisin todella kylmä sisällä. Täällä tää vielä ”menettelee”, mutta esim. Chengdussa ihmisten pitää pitää sisälläkin talvivaatteita. Ei kiva. En mä täälläkään kyllä pysty muualla oikein hengailla kun sängyssä, jossa on elektroninen lämmitealusta. Ikävä kyllä (koska täälläkin perhe omistaa samasta kerroksesta kaksi asuntoa, toisin huomattavasti pienemmät kuin Pekingissä) mun puolella ei ole wifiä, joten joudun värjötellä oven raossa jos haluan päästä nettiin ilman toiseen asuntoon menemistä. Ennen kännykässä oli kyllä ”4g”, mutta kappas miten mukavasti kävikään kun enää ei toimi liitťymä yhtään, mulle ei voi ees soittaa tai tekstata, eikä mun laskunkaan maksaminen onnistu kun numero on kuulemma suljettu (: Viikon päästä lähtee nokka kohti Hong Kongia viisuminhakupuuhien merkeissä ja saa nähdä miten käy jos puhelin toimii vaan wifillä.
    Hyvääkin onnea on kuitenkin saatu ripaus mukaan viime päiville kuitenkin: maanantaina käytiin tutkimassa viisumimahdollisuuksia Pekingissä ja kävi ilmi, että viisumiini en saa jatkoaikaa. Ainut mahdollisuus on siis lähteä Hong Kongiin hakemaan kokonaan uutta viisumia. Toimistolaiset kertoivat uutiset pahoitellen ja itsekin yritän vääntää kasvoille surumielisen ilmeen, mutta todellisuudessa hieron sormia yhteen kun evil master planini toimii. Tai en mä itse konkreettisesti ole muuta tehnyt, kuin halunnut Hong Kongiin ja toivonut pienehköjä viisumiongelmia. Kerrankin menee asiat niin kuin haluan. Hyvä onni jatkuu vielä senkin verran, että Hong Kongiin ei tarvitse lähteä ihan yksin, koska perhe, joo siis ihan se Suomi-perhe, tulee Kiinaan ja he menevät HK:n kolmeksi päiväksi JUURI samaan aikaan kun host perhe lähtee Thaimaaseen ja juuri silloin kun vanha viisumi alkaa mennä umpeen, joten tadaa, saimme perheloman sittenkin. Aluksi kun toistemme tapaaminenkin tuntui olevan mahdottomuus, koska host perhe ei osannut kertoa ajoissa ovatko jouluna Pekingissä vai Guangzhoussa ja näin tietämättömyys johti perheeni ostamaan lennot Pekingiin ja myöhemmin selvisi, että me lähdemmekin tänne etelään. Noh, ainakin he nyt näkevät kolme kaupunkia vähän reilussa viikossa hah… Eikä se vanhempien ja poikaystävän tapaaminenkaan mene ihan niin kuin pitäisi, kun itse en pääse paikalle, mutta sentään molemmat osapuolet osaavat englantia. Muuten aikaan saataisiinkin varsinainen komedia.

 

Tänä aamuna heräsin vapaapäivääni maani myyneenä, mutta kun avasin verhot ja näin ulkona auringon ja ayikin kysyi, olenko lähdössä ulos leikkimään (haha, koska kiinaksi wanr, kääntyy ”play”:ksi, mutta ilmaisee myös johonkin menemistä ja kun ayi ei puhu hyvää englantia, ei hän tiedä, etteivät fraasit toimi samalla tavalla :D), pitihän sitä lähteä sisältä kylmettymästä. Kun kaupungista en tiedä muuta kuin nimen ja sijainnin ja kännykästäkään ei sattuneista syistä ole apua, jännitti vähän lähteä teille tuntemattomille. Itse asiassa en edes päässyt ulos asuinalueeltamme, mutta se onneksi oli iso ja monipuolinen ja sisälsi myös 7elevenin.
    Lounaan jälkeen lähdin ulos uudestaan ja jätskin ostettua suuntasin istumaan aurinkoon. Voi kuinka oonkaan ikävöinyt lämpöä ja kesää – vaikka en tätä kyllä kummaksikaan missään muussa tapauksessa kutsuisi! Sentään takki piti ottaa pois kun tuli kuuma, joten saa kelvata, annan armoa, koska on joulukuu. Aurinko piristi kummasti ja pitkästä aikaa alkoi valokuviakin räpsyä kun sisäinen wannabe pro-valokuvaaja heräsi jostain syväunesta. Nauttikaa siis etelän viboista.

(Vinkki: jos olet ollut melkein puolivuotta pois Euroopasta ja kaipaat kovasti esimerkiksi Espanjaan, ei kannata kuunnella reggaetonia ja muuta latinomusiikkia kävellessä etäisesti Espanjaa muistuttavassa paikassa. Se ei helpota ikävää yhtään, päinvastoin).


















Lapsuuden unohdetut asiat

lauantai 12. joulukuuta 2015
Lasten kanssa työskennellessä on kohdannut monia asioita, jotka saavat huudahtamaan mielessä "ai niin!" kun ilmeisesti jo yhdeksäntoistavuotiaana olen liian tylsästi aikuistunut ja unohtanut kaikki lapsuuden hienoudet. Tai hienoudet ja hienoudet, mutta kirjoittamattomat säännöt, tavat ja kaavat, joita noudattamatta ei pärjännyt. En tiedä milloin ainakaan musta yhtäkkiä tuli aikuinen (lue: "aikuinen"), mutta ehkä tässä voidaan yhdessä virkistää muistia ja kaivaa sisäinen lapsemme uudestaan esiin. Eläköön lapsuus!

  • Matkiminen
    Hahah meinasin alkaa nauramaan kun ensimmäisen kerran todistin matkimista Alinan ja Peterin välillä. Miten voi unohtaa jonkun noin mahtavan ja ärsyttävän asian kokonaan? Ja miksi aikuiset lopettavat matkimisen? Otetaanpa uusi lähestymistapa jos vaikka pomo ärsyttää tai joku tulee haastamaan riitaa baarissa: matki hänen puhettaan. Loistava lisä on matkia toista ja muuttaa ääni kimeäksi kun keskustelu käy kiivaammaksi. Tai ehkä voit itse haastaa riitaa alkamalla vain matkia toista. A: "Lopeta mun matkiminen" B: "Lopeta mun matkiminen".
  • Kanteleminen
    Loistava tapa saada toinen näyttämään pahalta ja itse nostaa omia pisteitään. "Äiti, toi käyttää tietokonetta", "isä, toi söi karkkia". Kantelu toimii myös hyvänä kiristystapana ja auttaa mahdollisesti voittamaan riidan.
  • Jinx! (suom. jaffa/smurffi!)
    Kun sanotaan sama sana yhteen ääneen ja sitten ensimmäisenä taikasanan huutanut aiheuttaa sen, että toinen joutuu olla hiljaa kunnes joku sanoo hänen nimensä. Ihan uskomatonta, että lapset oikeasti leikkii tätä leikkiä. Joskus Alina tai Peter katsoo toista ärtyneenä, mutta ei kyllä puhu ennen kuin on kuullut nimensä. Itse tylsästi totean vain aina, etten ole mukana jinxissä hah.

  • Suutelu ällöä
    Muistatteko kun piti sulkea silmät tai kääntyi katsomaan pois kun leffassa tms suudeltiin? Voi että kun mä olin niin totaalisen unohtanut tän. Meillä varsinkin mua varoitetaan aina katsomaan pois jos vaikka musiikkivideossa on tapahtumassa jotain "super duper ällöä". Ihan suloista, että musta pidetään noin kovasti huolta.
  • Laastari parantaa kaiken
    Kolautitko polven, tuliko miekkaillessa sormille isku tai saitko palovamman lattialla liukuessa? Kannattaa laittaa laastari, se auttaa! Ihan pienillä lapsilla puhaltaminen on myös varsinainen taikateko, se poistaa kivun aina.
  • Leffoja voi katsoa uudestaan todella nopeasti
    Joudun aina elokuvaa valitessa pitää huolen, että ei katsota leffaa, joka juuri on katsottu. Kerran Peter ehdotti elokuvaa, joka me oltiin katsottu edellisellä viikolla. "Eeehkä joku muu?" Muistan, että itsekin lapsena olin aina katsomassa suosikkeja uudestaan ja uudestaan. Nykyään tarvitsee monen vuoden tauon, että mielenkiinto pysyy yllä koko elokuvan ajan.
  • Elokuvaa katsellessa kysytään kysymyksiä, eikä odoteta, että vastaus selviääTässä joudun oikeasti harjoitella kärsivällisyyttä kun varsinkin Harry Potterit menee yli lasten ymmärryksen ja joudun vääntää rautalangasta kaiken ja selittämään asioita, jotka kyllä selitettäisiin elokuvan kuluessa, mutta kun vastaus on saatavan nyt heti. Myös todella epäolennaiset asiat kiinnostavat, kuten mikä on Harryn isän keskimmäinen nimi. Peter on muuten aivan varma, että se on Henry.
  • Surkeat vitsit
    A: "Haluatko kuulla maailman lyhyimmän vitsin?" B: "Joo" A: "Se oli se". Varsinkin Alinan ja Peterin yksi kaveri on huonojen vitsien mestari. Tai huonous on tietysti kuulian korvissa, lapset ainakin nauraa räkättävät minkä millaisille knock knock -vitseille esimerkiksi. Itse joudun vääntää tekonaurua ja miettiä kuumeisesti, mikä vitsissä oli se vitsi.
  • Syömiensä juttujen laskeminen
    Peter otti mukaan ruokapöytään vihon ja tukkimiehenkirjanpidolla laski kuinka monta dumplingia söi. Mä ja ayi naureskeltiin. Sitten tuli mieleeni ala-asteen pinaattiletun syöntikilpailut. Oma ennätys on 34, muistan vieläkin.
  • Logiikka "hieman" alkeellisemmalla tasolla
    Alinalta putosi magneettikorvis olohuoneen lattialle ja kun suuretsinnät alkoivat, koluttiin myös olohuoneen aivan toinen kulma, jonne se ei mitenkään olisi voinut joutua (todella iso olohuone). Myös kerran etsin Peterin kanssa jotain lelua ja hän otti johtolankoja mitä oudommista asioista, jotka eivät mitenkään liittyneet kyseiseen leluun. Mutta hän oli varma, että niitä seuraamalla päädymme lelun luo. No emme päätyneet, mutta ehkä syy oli huono johtolankojen analysointi ;)
  • Kaikki asiat mustavalkoisia
    Aina kun piirretään jotain tai katsotaan elokuvaa, on hahmon pakko olla hyvä tai paha. Lastenelokuvien kohdalla tämä jako usein onnistuukin mutta mitä vastata kun kysytään Harry Potterin hahmoista, ovatko he hyviä ja pahoja. Onko esim. Kalkaros hyvä vai paha? Entä Malfoy? Yritän selittää, että kaikki voivat tehdä hyviä ja pahoja tekoja ja oikeastihan kaikki yleensä riippuu näkökulmasta. "Mut onks se siis oikeesti paha kuitenkin?"

10 merkkiä kiinalaistumisestani

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

  1. Kesällä kannan viuhkaa kaikkialle - se on aivan loistava tapa viilentää itseään kuumuudelta ja olin aivan pulassa, mikäli unohdin viuhkan kotiin.
  2. Julkisissa vessoissa, jos on mahdollisuus valita, valitsen kiinalaisen lattiaversion vessanpöntön sijasta. Oikeastikin teen näin. Alkujärkytyksen jälkeen tajusin, että lattiavessat (siis kunnolliset sellaiset, ei mitkään reikä maassa) ovat paljon hygieenisempiä.
  3. Tuijotan valkoisia ihmisiä, varsinkin blondeja pitkään. Olen oppinut spottamaan ulkomaalaiset, vaikka heillä olisikin tummat hiukset, jo kaukaa. "外国人!" (pin. waiguo ren = ulkomaalainen) on pakko ilmoittaa aina näin käydessä.
  4. WeChat-kontaktit ovat kasvaneet kahdesta henkilöstä monen sivun pituiseksi.
  5. Kerran kesällä harkitsin käyttäväni sateenvarjoa suojaamaan auringolta. Mikä hetkellinen aivovamma. Ei sateenvarjoa voi pitää auringolla, eihän? Vai vaiko..?
  6. Vaatekaupassa ollessani, oli yksissä housuissa hintalapussa hinta vain euroina, joten kaivoin eri kappaleen nähdäkseni hinnan yuaneina. Guilty as charged. Aluksi tuskailin yuaneiden kanssa, enkä uskonut koskaan voivani oppia näppituntumalla tunnistamaan kuinka paljon jokin maksaa. Edelleen käytän kyllä valuuttamuunninta suuremmissa summissa, mutta en koskaan enää perusostoksissa. Housut ehkä maksoivat 20€, mutta se ei auta kertomaan niiden hintaa suhteessa kaikkeen muuhun mitä ostan täällä yuaneilla.
  7. En enää edes noteeraa riisiä osana ruokaa. Riisiä on melkein joka päivä piste. Jos ei ole, olen hämmästynyt. Suomessa lisukkeena voi olla kaikkea pastasta erilaisiin perunoiden muotoihin, riisiin ja salaattiin, mutta kiinassa se on aina riisi tai joskus nuudeli. Ei poikkeuksia. Perunaa ei syödä ollenkaan.
  8. Olen täysin tottunut käyttämään VPN:ää aina kun haluan päästä länkkärinettiin - ja myös siihen, ettei se aina toimi, enkä siis pääse esimerkiksi instagramiin yli viikkoon. Helppo nettiin pääsy tuntuu kaukaiselta unelmalta. En voisi kuvitella avaavani vaikka youtubea ilman väliaskelta mennä VPN-appiin ja painaa yhdistä-nappia.
  9. En enää kirjoita kiinaa pinyineillä, vaan kiinan merkeillä (mikäli taitoni riittävät tähän, tietysti). Muuten muistiinpanoa on vaikea ymmärtää ja se näyttää muutenkin väärältä. Olin kirjoittanut muistiin tulevaisuuden blogipostausta varten mm. "ge". Ge? Ge? Se on niin häilyvä ja irrallinen. Mitä se muka tarkoittaa? Aa, "个"!
  10. Joskus ihmettelen, miksi minua tuijotetaan. Sitten muistan, että olen blondi ja eurooppalainen. Oikeasti, välillä kuvittelen olevani samanlainen kuin kaikki muut ympärillä ja on oikeastaan aika masentavaa palata maanpinnalle ja tajuta, etten koskaan tule oikeasti sopeutumaan joukkoon, vaikka asuisin tällä 50 vuotta.

Ja niin saapui talvi

lauantai 5. joulukuuta 2015
Kiinassa ei edes virallisesti juhlita joulua, mutta jokainen kauppa, ravintola ja kahvila on koristeltu jouluisesti ja taustalla soi joulumusiikki. Saatiin jopa lunta maahan pari viikkoa sitten ja kylmimmillään oli -9 astetta. Kuulemma lunta ei ole ollut näin paljoa moniin, moniin vuosiin. Useat kavereistani ovat aivan kikseissä lumesta, mutta itse tuijotin vain ikkunasta ulos, katsoin valkoisten hiutaleiden lentelyä ja ajattelin, että enpä päässyt vieläkään talvea karkuun. Onneksi nyt päästiin kiinni normaaliin Pekingin talveen, eli asteet nollissa ja sen paremmalla puolella, eikä lumestakaan ole muistona kuin vain satunnaisia pieniä, jo saasteista harmaantuneita kasoja. Itse en kyllä pistäisi pahitteeksi, etten enää kokisi talvea ollenkaan, no, ikinä. Kun kylmä tuuli puskee vasten kasvoja mietin, miksen lähtenyt etelämpään au pairiksi. Toisaalta, onhan sitä koko loppu elämä aikaa muuttaa vaikka päiväntasaajalle ja talvi ei ole onneksi Pekingissä liian pitkä, eikä liian kylmä. Suomalaisuutenikin tulee esiin näin talvisaikaan, sillä vaikka vilukissa olenkin, kävelen helposti nahkatakki auki ilman pipoa tai lapasia ja kiinalaiset hytisevät vieressä päällään kaikki mahdollinen lämpöä tuova asuste ja todella lämmin takkia haha. Ei nolla astetta joulukuussa ole yhtään paha verrattuna Suomen talveen - joulu- ja tammikuu kun ovat kylmimmät Pekingissä, mutta koskaan ei mennä alle -10 asteen, nytkin ulkona on ainakin +7 astetta ja aurinko paistaa.

Luin jostain vaihtariblogista, että heille oli valmennuksessa sanottu, että loka-marras-joulukuut ovat niitä vaikeimpia ja allekirjoitan itse tämän isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ensinnäkin kun ulkomailla on ollut jo monta kuukautta, ei uutuudenviehätys enää ole samanlaista ja kun monissa paikoissa näihin aikoihin iskee vielä se kylmyys ja pimeys, on auringossa "lomailu" kaukana takana. Itse en ainakaan ole koskaan Venäjän matkaa lukuun ottamatta ollut matkalla talvessa. On jotenkin outoa olla talvella muualla kuin Suomessa ja niin, että täälläkin on talvi. Että en oikeasti oo millään lomamatkalla, vaan asun täällä.
   Tämän ulkoisen harmauden lisäksi kaikki neljä parasta kaveriani täällä ovat lopettaneet aupparoinnit Pekingissä, mikä aiheuttaa pienoisen harmauden myös mieleeni. Onneksi Dave tuli vihdoin Pekingiin piristämään elämääni ja saatiin jopa laitettua joulukuusi pystyyn hänen kotiinsa. Minun joulurakkauteni oli nimittäin kiirinyt Daven äidille asti, joka oli päättänyt lahjoittaa pojalleen näin (feikki) joulukuusen joulumieltä tuomaan tälle joulupukin kotimaasta kotoisin olevalle tytölle (Daven äiti on muuten käynyt Suomessa joskus 80-luvulla!). Joulukuun lopulla saapu oma perhekin ja vaikka kiina-säätöjen takia ei pystykään näkemään kuin parina päivänä, tuo sekin lohtua.

Talvi: vohveleita ja kahvia, mustia vaatteita, lunta maassa (no, kaksi päivää) ja shoppailua.

Tajusin vasta viime viikolla oikeasti, että olen ollut täällä jo viisi kuukautta. Tammikuussa tulee jo kuusi kuukautta täyteen. Kuusi kuukautta, eli 2/3 ajastani täällä ja kepeästi pisin aika, jonka olen viettänyt poissa kotoa. Kun kodista nyt tuli puhe, pitää varmaan alkaa sitä käsitteenä analysoimaan. Tuntuu nimittäin, että olen kotona täällä Kiinassa ja tuntuu, että mun kodin kuuluukin olla jossain täällä Aasian vilinässä vielä monta vuotta. Helsinki ja Suomi ei tunnu paikoilta, joissa nään itseni elämässä vielä ainakaan vähään aikaan. Ärsyttää oikeastaan oikein, että Suomessa koulutus, terveydenhuolto ja moni muu asia on niin hyviä, koska ne saavat haluamaan muuttaa takaisin sitten joskus hamassa  tulevaisuudessa kun on perheellinen, enkä muuten haluaisi asua siellä. Eikä tää johdu siitä, että Suomi olisi jotenkin huono paikka edellä mainittuja asioita lukuun ottamatta, mutta mun sydän nyt vaan sattuu sykkimään maailmalle. Tuntuu, että pelkästä arjestakin saa niin paljon enemmän irti muualla ja mä vaan tykkään käyttää englantia ja muita kieliä jokapäiväisessä elämässä, vaikka suomen kieltä rakastakin sydämen pohjasta.
   En muistele mun elämää Suomessa huonolla, mutta maailmassa on niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, etten voi vaan kuvitella itseäni palaamaan siihen samaan kaupunkiin, jossa olen aina asunut vielä pariin vuoteen ainakaan. Suomi on ja pysyy, se on ollut mun koti kuukautta vaille tasan 19 vuotta ja siellä on lukuisia mulle tärkeitä ihmisiä, asioita ja paikkoja, joita on totta kai ikävä. Mutta tosiasia on se, että Suomi on ja pysyy. Sinne voi mennä milloin haluaa. Suomessa mulla olisi tietysti kotikenttäetu, tietäisin miten toimitaan ja muutenkin kaikesta kaiken (no melkein ainakin) ja puhuisin paikallista kieltä aivan loistavasti, mutta mä haluan enemmän kuin mitä Suomessa on mulle tarjolla. Suomi tulee ikuisesti olemaan paikka, jossa kasvoin ja mun "kotipesä". Sinne voi aina palata lataamaan akkuja ja olemaan fiksu. Välillä kun ulkomailla eläessä tuntuu todella typerältä kun ei vaan osaa ja tiedä kaikkia juttuja.

Ja kun nyt tuohon koti-käsitteeseen päätin takertua niin takerrutaanpas nyt sitten myös 2/3-käsitteeseenkin. Sain nimittäin kuulla toimistolta, että viisumiani ei välttämättä jatketa sitä tarvittavaa neljää kuukautta, vaan ehkä kaksi tai kolme - tai ehkä yksi. Saa nähdä miten käy, vastauksia pitäisi tulla n. 15. päivän tienoilla. Salaa toivon, että jatkoa ei tulisi neljää kuukautta. Jos nyt edes vain yksi kuukausi alkuperäisestä suunnitelmasta karsiutuisi, olisin iloinen (olen kamala, mutta kaipaan vain vapautta!), vaikka se toisikin mukanaan ehkä muita ongelmia, mutta en niistä jaksa murehtia, koska kunhan saan kulkea vapaana, on kaikki hyvin. Perhettä tulisi tietenkin todella ikävä ja olisi kurjaa jättää heidät etuajassa, mutta aina voi pitää yhteyttä ja käydä moikkailemassa. Host mom myös sanoi, että voin lopettaa helmi-maaliskuussa jo, vaikka viisumi jatkuisi huhtikuulle, koska tietää, että haluan matkustella. No tietysti matkakumppani vapautuu vasta huhtikuussa, joten joudun turistiviisumin hommata joka tapauksessa ja mahdollisesti poukkoilla ilman parempaa suunnitelmaa Kiinassa kunnes hän saapuu tai mennä majailemaan johonkin lähimaahan. Onneksi poikaystävä pystyisi lähteä mukaan ainakin joksikin aikaa, mutta jos täällä pitäisi odotella lukuisia kuukausia, mikäli viisumi päättyy jo tammi-helmikuussa, tulee lievästi sanottuna rahapulmia. Suomeen palaaminen olisi lentoja sinne ja takaisin lukuun ottamatta aika ilmaista, mutta myös hieman typerä kiertolenkki. Saa nähdä mitä käy, elämä se osaa aina yllättää kun sitä vähiten odottaa. Itselläni ei koskaan käynyt mielessäkään, ettei 9kk au pairina toteutuisi viisumin takia. Tänä vuonna Kiina on todella tiukkapipoinen länkkäreiden viisumeiden kanssa, yksi amerikkalainen joutui hakea viisumia kolme kertaa ennen kuin meni läpi ja maksaa jokaisesta tuplahinnan verrattuna siihen, mitä itse maksoin.
   Onneksi en ostanut lentoja takaisin Suomeen hyvissä ajoin (no varmaan koska en ollut menossa Suomeen töiden loputtua, mutta kuitenkin), kuten toimisto suositteli, koska mikäli viisumi loppuisi etuajassa, olisin menettänyt monta sataa euroa. He olisivat kyllä voineet kertoa tämän olevan mahdollista, koska mistä joku viaton ulkkis voi arvata, että joku maa ei halua häntä pitää maailman tappiin asti?

Alemmassa kuvassa esitellään viime viikon järkyttäviä saasteita, joita kauhisteltiin ympäri maailmaa. Tuollainen pimeys oli ihan aamusta asti ja tuntui kuin jostain voisi juosta zombie millä hetkellä hyvänsä. Ilmassa leijui koko ajan palaneen käry ja ulos ei halunnut lähteä millään. Talvisin saasteet pahenevat Pekingissä, koska taloja lämmitetään. Ja voitko kuvitella kuinka monta asuntoa on Pekingissä ja lähialueilla? Tuulisella säällä saasteet kyllä katoavat teille tietämättömille (Koreaan, Japniin ja jopa USAan..?) - ylempi kuva on otettu vain kaksi päivää alemman jälkeen.

Löpinää tulevaisuuden opiskeluista

tiistai 24. marraskuuta 2015
 
Niin lähdin minäkin maailmalle löytämään sitä omaa juttua ja itseäni. Toisaalta tuntuu, että moni asia onkin selventynyt, mutta toisaalta tuntuu, että olen entistä enemmänkin hukassa. Enkä vieläkään osaa sanoa olenko murehtija-tyyppiä vai onko mulla hällä väliä –asenne. Samaan aikaan mun koko elämän kaikki asiat saavat listojen ja taulukoiden muodot, mutta mun huone näyttää kuin Tylypahkan viimeinen taistelu olisi käyty siellä. Voin hypätä ihan mihin tahansa bussiin tai metroon monimiljoonakaupungissa, mutta hermoilen, koska en tiedä, tulenko viettämään (KUUKAUDEN PÄÄSTÄ olevan!!!) joulun Pekingissä vai Guangzhoussa. Lukion valitsin varsin löysin perustein, mutta tulevasta koulustani olen murehtinut melkein vuoden päivät on-offisti ja stressi on vaan kasvanut viime aikoina, vaikka hakemusten jättämiseen onkin puoli vuotta.
 

Yliopistojen/AMK:n kanssa olen ollut enemmän hukassa kuin kertaakaan Pekingissä. Tämä kamala tietämättömyys alkoi jo Suomessa ja paheni entisestään kun luulin vihdoin rajanneeni valintani kahteen ja sitten lattia vedettiinkin alta pois; kumpikaan ei vaan yhtään tuntunut omalta paikalta opintomessuilla käynnin jälkeen. Ulkomailla opiskelua olin aina vähän karttanut, koska se tuntui niin isolta hypyltä tuntemattomaan, mutta lopulta kävi aika selväksi, että se oli ainut valinta – Suomessa kun ei vaan tuntuvan olevan mitään mulle sopivaa koulua.
   Olen kirjaimellisesti tutkinut kaikkien kehittyneiden valtioiden koulutarjonnan ja lukukausimaksujen suuruudet, ne kun on yleensä se syy, että maa karsiutuu pois. Epävirallisen virallisesti olin päättänyt, että aion hakea Amsterdamiin, mutta kuinkas kävikään, sydän löysi vastaparinsa Kiinasta. No tietysti kaukosuhteet on olemassa ja teknologia on tehnyt yhteyden pitämisen varsin helpoksi, mutta juttuhan on se, että me ollaan jo nyt kaukosuhteessa, vaikkakin saman maan sisällä, ja se ei ole yhtään kivaa. No ei ole, ei ole. Jos välimatka olisi Eurooppa-Aasia, tuntuisi, että välimatka olisi virallisesti  pitkä. Kiina-muu Aasia –välillä elellessä voi huijata itseään uskomaan, ettei olisi niin kaukana.
   Unelmatilanne olisi, että Pekingistä löytyisi opiskelupaikka, mutta haluni turismialalle ja kykemättömyys opiskella kiinaksi ovat varsin suuria esteitä. Hetken ehdittiin jo iloita kun löytyi hyvältä vaikuttava kansainvälinen koulu, jossa oli Tourism Management –tutkinto, mutta yllätys pyllätys, tarjolla on vain Masters-tason vaihtoehtoja. Maassa lojuvaa lunta tuijottaessani olen salaa hieman iloinen, että pääsen luultavasti etelämpään. Okei, okei, jos vain voisin mitenkään vaikuttaa siihen, että me tavattaisiin Daven kanssa edes 1,5kk välein, muuttaisin vaikka Siperiaan (tämä ei ollut lupaus) (tekisin sen kyllä oikeastikin).
   Onnekseni Aasiaan jääminen ei ole ongelma eikä mikään (jos ei siis lasketa sitä, että perhe ja kaverit jäävät Suomeen), koska jo lukion ykkösellä tai kakkosella kirjoitin päiväkirjaan aivan irrelevantisti, että haluan opiskelemaan Tokioon. Ei mitään perusteluita, eikä mitään. Mutta silloin mä päätin niin ja itseasiassa varmaan siitä lähti mun ajatusten pyörittely, joiden lopputulema oli lähteä au pairiksi Kiinaan. Ikävä kyllä Tokion koulujen hinnat hipovat kuuta, mutta en vieläkään laittaisi yhtään pahitteeksi lähteä sinne opiskelemaan. Japani ja Tokio olisivat vielä niin mukavasti aivan Pekingin lähelläkin, mutta ilmeisesti pitää tehdä kaikki vaikeimman kautta, koska Koreastakaan ei löydy yhtään mitään hyvää koulua, enkä tiedä kuinka mielelläni muutenkaan haluaisin asua Kim Jong-Unin naapurissa.
   Harmittaa vähän, että melkein minne tahansa lähdenkin, jää kiinan kieli pois asuinkielenä ja pitää alkaa opettelemaan ainakin perussanasto vielä uudella kielellä. Taiwan ja Singapore olisivat loistavia vaihtoehtoja kiinan kielen suhteen, mutta ensimmäisen kanssa soi sama laulu kuin Korean kanssa ja Singapore, joka muuten oli aina mun unelma vaihtokohde yliopistosta/AMK:sta, on niin kallis, etten edes keksi sille mitään metaforaa ja sijaitsee muutenkin käytännössä yhtä kaukana Pekingistä kuin Helsinki. Minä typerys kun aiemmin oletin minkä tahansa Aasian maan olevan parempi vaihtoehto kuin Eurooppa ja Suomi. Sentään aikavyöhykkeet ovat läheisempiä, kunhan pysyn Aasiassa ja sanoisin melkein samoilla tunneilla elämisen helpottavan parisuhdetta todella suuresti.


Taulukkoni kouluista kattaa tällä hetkellä TOP 5, jonka koulut sijaitsevat Thaimaassa, Malesiassa, Etelä-Japanissa, Hong kongissa ja Macaussa. Kaikki ovat varsin vakavasti otettavia vaihtoehtoja ja vaikka Aasiassa viihdynkin, pelottaa vähän ajatella, että vuoden päästä asun jossain noista - yksin. Yksin omassa kodissa ja vieraassa maassa kaiken lisäksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulen maksamaan vuokraa ja tekemään kaikki omat ostokset itse. Herran jestas, apua, mä muutan oikeasti pois kotoa ensi kesänä! Vaikka aikuistuminen ja itsenäistyminen onkin hyvällä tavalla jännittäviä asioita, olisi paljon levollisempi fiilis jos tietäisi, että perhe on  samassa kaupungissa, edes samassa maassa, saati maanosassa sen varalta, että tarvitsen apua. Pelottaa etten pärjääkään. Tai mitä jos koulu onkin ihan hirveä, eikä ala yhtään mua varten? Ammattiin johtavan koulun valitseminen tuntuu jotenkin niin lopulliselta, onhan se kuitenkin suuri askel sitä kohti, millaista se elämä sitten on "isona". Ja kun ei nääkään koulut kuitenkaan mitään ilmaisia ole, joten opiskelemaan meneminen on iso sijoitus. Vaikka alustavasti oonkin ehkä päätökseni tehnyt, jännittää ensi vuodet paljon, koska niin paljon on vielä tietämättömyyden verhon takana. No, eihän elämässä mitään voi koskaan varmaksi tietää, joten pitäisi nostaa esiin se hällä väliä -asenne ja napsaista chill pill. Ei ne asiat murehtimalla parane kuitenkaan.

Vaikeat asiat au pairina

tiistai 17. marraskuuta 2015
Yksi välipykälä on taas ylitetty au pairina, nimittäin puoliväli. Toisaalta aika on kulunut todella nopeasti, mutta toisaalta masentaa, että edessä on vielä toinen ikuisuus. Mun masentelupostauksen jälkeen tein päätöksen, että aion jatkaa loppuun asti au pairina. Kunhan vaan selviän jouluun – ja siihen on vaan puolitoista kuukautta! – on jäljellä enää kolme kuukautta. Kyllähän sen kestäisi vaikka missä oloissa, ja mulla sentään ei oo asiat huonosti. Vaikka olenkin löytänyt oman positiivisen pilven, jolla ratsastaa, päätinpäs silti jakaa asioita, jotka au pairina saattavat aiheuttaa päänvaivaa. Usein au pairuuteen liittyen puhutaan paljoin vain positiivisista asioista, kavereista, matkailusta ja kuinka se on helppo ja halpa tapa lähteä ulkomaille. Onhan au pairina olo myös sitä, joillain enemmän kuin toisilla, mutta kellään se tuskin on pelkästään sitä. Itse ainakin lähdin matkaan varsin vaaleanpunaisilla pilvillä ja sateenkaarilla koristettuun, ja siksipä ehkä tipahdinkin korkealta. Toisaalta en myöskään halua saada kaikkia tulevia au paireja tai siitä haaveilevia masentuneiksi, kuten mulla siinä pilvilinnoilla elelyn sivussa kävi. Tosiasia vaan on, että au pair, kuten elämä yleensäkin, ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta ei myöskään ikuisesti niihin piikkeihin astumista.

1. (Tää on tietysti tapauskohtaista) Vaikka ”olet perheenjäsen”, et ole samalla tasolla muiden perheenjäsenien kanssa. Olet kuitenkin työntekijä JA uusin sellainen, mikäli perheellä on muitakin apureita.
Simpsoneiden yhdessä jaksossa Homer kertoi Bartille, että jokainen tarvitsee elämäänsä syntipukin. Itselläni välillä tuntui, että ensimmäinen perheeni melkeinpä maksoi tästä syntipukista. Oli kyse sitten kadonneista kertakäyttöhaarukasta tai mistä tahansa muusta, olin aina ensimmäinen, ketä syytettiin. Ja esimerkiksi haarukka-tapauksessa olin itse käyttänyt puikkoja ja host mom haarukkaa, mutta keneltä kysyttiin ensimmäisenä, ärtyneinä, minne olin unohtanut haarukan.
   Vaikka syntipukki et olisikaan, olet silti perheellä töissä ja sen on luultavasti uusi kokemus. Itselläni oli/on vaikeaa niellä ylpeys ja esim kantaa perheen take away -ruoat kun vanhemmat itse käppäilevät rennosti ilman mitään kantamuksia. Pitää muistaa, että he ovat palkanneet sinut syystä ja on sinun työtäsi auttaa. Au pairina olo tuskin on hirveä glamour-kokemus, mutta hyvä kokemus sekin. Ei ole kivaa olla "vähempiarvoinen", mutta ihan hyvä muistutus, ettei ole maailman keskipiste - ja se muistutus olisi tarpeen varsin monelle.

2. Eläminen toisen perheen säännöillä. Olet mahdollisesti juuri päässyt yli teiniangstista ja oman perheesi sääntöjen vastustamisesta, löytänyt tasapainon ja itsenäisyyden – kunnes pääsetkin elämään taas sääntöjen kanssa, vieläpä toisen perheen sääntöjen.
Yhtäkkiä olet keskellä aikatauluja, mahdollisesti kotiintuloaikoja, kavereita ei voikaan tuoda kylään, eikä itse voi kulkea miten huvittaa. Kaiken lisäksi toiseen perheen säännöt eivät aina vaikuta niin loogisilta, eikä jokseenkin aikuisena ihmisenä ole kiva menettää suurta osaa vapauksistaan. Kun olet nyt viimeistään muuttanut pois kotoa, kaipaat vapautta, mutta au pairina voit olla varma, että saat käteesi, tai mieleesi, aikataulut ja säännöt, joita noudatetaan mukisimatta.



3. Erilaiset kasvatustavat ovat asia, jotka kohtaa, mihin tahansa lähteekin Suomesta, mutta mitä kauemmas lähdet, sitä suurempi shokki ne luultavasti ovat. Esimerkiksi ruumiillinen kurittaminen on Suomessa laitonta, mutta monissa muissa maissa aivan normaalia.
Mun ensimmäisen perheen olohuoneen kaapin päällä lepäili puutikku (tai sellainen viivoittimen muotoinen), jonka esiin ottaminen oli Timothylle varoitus siitä, että kohta saattaa läpsyä. Se ainoa kerta, kun hän oikeasti sai pyllypiiskaa, oli ihan hirveää katsottavaa. Kun poika itkee täyttä kurkkua ja isä vaan vihaisena jatkaa ja itse pitää istua hiljaa vieressä. Monissa kulttuureissa, myös Kiinassa, sellainen pieni takaraivoon läpsiminen on todella yleistä myös. Suomalaiselle sellainenkin näyttää pahalta, mutta ei toisen kulttuurin tapoja voi alkaa arvostelemaan kun on vieraana.
   Nykyisessä perheessäni väkivaltaisuutta tulee vain lapsien osalta, mutta vanhempia, tai siis äitiä (isä asuu eri kaupungissa töiden takia), ei kiinnosta oikein mitenkään. Itse jos sanon ankarasti lapsille, ettei noin saa tehdä, se sattuu, ei viesti mene perille ja jos sanon, etten halua leikkiä mikäli he jatkavat tuollaista käytöstä, tulee itku silmään, koska olen ilkeä.
   Toinen asia, josta kärsin nykyisessä perheessä, ja oikeastaan ensimmäisessäkin, oli vanhempien etäisyys lapsiin. Ensimmäisen perheen äiti valitti, ettei Timothy puhu kanssani tarpeeksi ja häiritsee hänen ajamistaan, eikä ymmärtänyt, että poika tietysti halusi olla äitinsä kanssa, jota ei ollut nähnyt koko päivään. Nykyisessä perheessäni äiti hengailee kaikki päivät huoneessaan ja minä olen käytännössä ainoa, joka oikeasti viettää aikaa lasten kanssa. Perheen isä käy täällä parin kuukauden välein, mutta silloin kun on täällä, hengailee myös huoneessaan katsomassa TV-ohjelmia kännykästään. Kun hän saapui, ei edes halia tullut lapsille. Tekee oikein pahaa katsoa sitä välillä.

4. Omasta työnkuvastani suuri slaissi kuuluu läksyissä auttamiseen - varmasti monella muullakin au pairilla. Ongelma on se, että oletetaan, että pystyn ihmeisiin, että osaan itse joka ikisen tehtävän (varsinkin matikka-sanasto enkuksi juu) ja opettaa lapsille vaikka mitä. En ole opiskellut opettajaksi, tiedättekös. En osaa.
Alinalla on lukihäiriö. Mikäs siinä muuten, mutta kun Kiinassa ei tunneta kyseistä käsitettä. Miten voitaisiinkaan, kun ei lukihäiriötä voi olla kirjoitusmerkkien kanssa? Ongelmat näkyvätkin vasta englannin kanssa ja silloin ongelman uskotaan liittyvän puuttuviin englannin kielen taitoihin. Kaikki, ulkopuoliset, joille olen turhaillut asiasta, sanovat, että sitten omasta lukihäiriöstäni on hyötyä, voinhan neuvoa Alinaa toimimaan samoin kun olen itse opiskellut. Mutta kun en voi. Ensinnäkin virallisesti lukihäiriöni todettiin vasta lukiossa, enkä muutenkaan ole kokenut, että minulla koskaan olisi ollut mitään hyvää opiskelutekniikkaa lukihäiriötä päihittämään. Opiskelu on vaan ollut vaikeaa klassisilla menetelmillä. Suuri ongelma tässä on se, että Kiinassa ei tunneta mitään muita opiskelumenetelmiä kuin sitä pänttäämistä. Ei ole puhetta visuaalisesta, kinesteettisestä tai audiotiivisestä oppimisesta, eikä mistään muustakaan. Tähän ynnättynä se, että Alina ei edes yritä, on varsinainen ongelmakasa. Sanakirja saattaa olla auki oikealta sivulta (koska itse sen olen avannut), mutta tyttö valittaa, ettei sanaa ole siellä. Mutta. Kun. Se. On. Juuri. Tuossa. Sun. Silmien. Edessä. Oma kärsivällisyys on usein kovalla koetuksella.
   Lukihäiriön lisäksi, tai sen takia, Alina ei osaa matikkaa yhtään, eikä myöskään yritä. Aina ollaan pyytämässä apua joka yksittäisen kohdan jälkeen ja "I don't understand" pyörii repeatilla. Miten voin opettaa jotain, joka on itselleni itsestäänselvyys tai jotain, jota en ymmärrä itsekään? Tai miten voin opettaa jotain jollekin, joka ei edes yritä. "En osaa, en osaa, en osaa!!" - Alina, joka viikko.

Vihdoin tuli jotain uutta opiskelutapaa - opettaja oli antanut paperikirjaimet, joista sanan voi ensiksi muodostaa kirjoittamisen sijaan. On auttanut suuresti.

5. Et välttämättä ole perheen ensimmäinen au pair ja sen usein tietää luissa ja ytimissä. Itse olen perheen neljäs au pair ja edellisistä kuulee aina vaikka mitä tarinaa. Kuinka heitä ikävöidään ja kuinka kivaa heidän kanssaan oli. Pakosti tulee itselleen vähän epämukava olo.
Vertailu vanhoihin au paireihin on välttämätöntä, mikäli heitä on ollut. Joskus voit olla paras au pair, mutta saatat myös jäädä heidän varjoonsa. Itse en yritä soimata itseäni siitä, että olisin huonompi. Totta kai on lapselle vaikeaa, kun läheinen ihminen elämässä vaihtuu vuoden välein ja tietysti he haluavat muistella vanhoja "opettajiaan". Jokainen on omanlaisensa ja ei kannata stressata siitä, että lapset selvästi tykkäisivät edellisistä au paireista paljon. Meidän perheen edellinen au pair on keskusteluissa harvase päivä ja se, kuinka häntä ikävöidään. Tiedän, että tulen lasten kanssa hyvin toimeen, onko sillä niin väliä, jos he tykkäsivät kovasti viime vuoden au pairistaan? Teen parhaani, kuten hänkin teki. Jos se ei ole tarpeeksi, sitten ei ole. Sitten en ole heidän kaikkien aikojensa lempi au pair. Mutta olen ainoa au pair nyt ja aion olla niin hyvä kuin voin olla.

6. Kuten sanottu, au pairiksi lähteminen on helppo ja halpa tapa lähteä ulkomaille ja tutustumaan uuteen kulttuuriin matkailua läheisemmin. Au pairina oleminen ei kuitenkaan ole matka, eikä kannata erehtyä ajattelemaan, että se olisi.
Juttelin yksi päivä äitini kanssa, kuinka minulla on kamala matkakuume. Äiti nauroi, että minähän olen Pekingissä, miten minulla voi olla matkakuume. No helposti! Ei tämä nimittäin ole mitään matkailua. Kun on töitä, rutiini, aikataulut, pysyvä koti ja kaupungin - tai ainakin omat alueensa - oppii tuntemaan hyvin, ei ilmassa ole sitä matkailu-tunnetta. Ei voi mennä miten huvittaa, ei rentoutua milloin haluaa, eikä maisemaa vaihtaa oman mielen mukaan. Au pairina olemisen ajan on kyseinen paikka kotisi ja se ihmeen nopeasti alkaa tuntumaan siltä myös. Ei ole sitä tiettyä vapautta ja irtautumista arjesta, koska, no, tämä on se arki. Ainoastaan eri maisemissa, kuin mihin on tottunut.



7. Kukin varmasti maalaa mielessään omat kuvitelmat siitä, millainen au pair -vuodesta tulee olemaan. Usein kuvitelmat ovat suuria ja korkeat odotukset tulevia kuukausia kohtaan saattavat särkyä kun tajuaa, ettei kaikki ole sellaista yksisarvisilla ratsastamista, kuin voisi luulla.
Kavereita ei ehkä löydykään niin paljoin kuin olit odottanut tai ulkomailla asuminen ei ole sitä mitä odotit. Au pair -työt ovatkin astetta rankempia, etkä pystykään toteuttamaan kaikkia suunnitelmia. Itse luulin lähteväni käymään ainakin Shanghaissa, Xi'anissa, Hong Kongissa, Singaporessa ja ehkä  Japanissa ja Taiwanissakin, mutta ehei. Ei todellakaan. Monet au pairit matkustavat paljon, se on totta. USA:sta pääsee vaikka Hawaiille, Euroopassa voi lähteä ulkomaillekin helposti kun ei tarvitse viisumeita ja Australia on täynnä mielenkiintoisia kaupunkeja. Kiina ja sen lähiseudut ovat täynnä paikkoja, joita voisi varmaan koluta vuositolkulla, mutta aikaa ei vain ole. Aiemmin mainittu viime vuoden au pair kävi vaikka missä, mutta ainoa kysymykseni on, että miten ihmeessä. Tässä on kyse omasta selkärangastakin, voisinhan kysyä perheeltä lomia (ja aionkin joulun jälkeen lunastaa kolmen päivän lomani), mutta en halua sluibailla. En tiedä mistä entinen au pair veteli vapaapäivänsä, mutta kukaan kaveripiiristänikään ei ole lähtenyt yhtään minnekään itsenäisesti. Olenkin kiitollinen itselleni, että varasin au pair -vuoden loppuun aika matkusteluun.
   Helposti kuvitelmat liittyvät siihen, kuinka vihdoin pääsee kokeilemaan omia siipiään pois kotoa ja ulkomaille. Kavereiden löytäminen ns. tyhjästä voi olla haastavaa, minkä takia helposti muut ulkomaalaiset ja au pairit saattavat jäädä ainoiksi kontakteiksi. Paikallisiin ei ole välttämättä ihan helppoa tutustua, ainakaan syvemmin. Koulussa tapaa oman ikäisiä ihmisiä päivittäin, mutta kun on yksin suuressa kaupungissa, mistä löytää oman tyyppisiä ihmisiä? Ihmiset tulevat ja menevät kun kaikilla on omat elämänsä ja suunnitelmansa, eikä sitä aivan sinunlaista ihmistäsi, jonka kanssa teistä tulee todella läheisiä ehkä tulekaan vastaan ja ehkä se romanssi roihahdakaan jonkin eksoottisen poitsun tai tytsyn kanssa. Voi kuitenkin olla, että jo parin kuukauden päästä tuntuu, että melkein kaikki mitä taritsen elämääsi, on juuri siellä. Älä kuvittele pahinta, mutta älä myöskään oleta kaiken olevan täydellistä.
   Joskus todellisuus iskee siitä, että koti-ikävä on kamala, au pairius ei ole sinun juttusi, vihaatkin uutta kotikaupunkia ja maata, etkä haluakaan asua ulkomailla. Kaikki jutut eivät ole kaikkia varten, eikä siitä kannata itseään soimata. Jos kuitenkaan et etukäteen suunnittele seuraavasta vuodesta tulevan elämäsi paras (älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, se saattaa hyvinkin olla juuri sitä!!) ja luo kaikkia oletuksia siitä, millaista kaiken pitäisi olla, on elämä helpompaa ja pettymyksiä tulee vähemmän. Elämää kun ei kuitenkaan voi ikinä suunnitella - loppuun asti ainakaan. Vaikka kaikki ei menisi niin kuin oletit, ei se tarkoita, ettei kaikki menisi hyvin. Usein hyvät asiat ovat niitä, joita et olisi koskaan arvannut tapahtuvan.

我很喜欢我的中文课! (kiinan opiskelu)

torstai 12. marraskuuta 2015
Eli tykkään todella paljon mun kiinan tunneista. Ja niinhän se on. Tai en mä niin paljoa niistä tunneista tykkää, 2,5h puuduttavaa istumista ja jokainen oppitunti menee suunnilleen saman kaavan mukaan, mutta kiinan opiskelusta tykkään todellakin. Koska Kiinassa, tai ainakin Pekingissä, lämmitykset menevät päälle vasta marraskuun puolessa välissä, vaikka pakkaset tulisivat jo syyskuussa, olemme viime tunnit saaneet kalistella hampaita ja istua takit päällä alle kymmenen asteen luokassa. Ei kiva. Onneksi omassa asunnossani on lämmin nykyään (, joissain taloissa omapäätäntävalta lämmityksistä), koska kaveri joutuu asua huoneessa, jossa on 4 astetta. On vielä kaiken lisäksi kotoisin Australiasta, vielä sieltä aina lämpimästä kolkasta, eikä koskaan ole ollut alle kymmenessä asteessa, saati nähnyt lunta (täällä satoi yksi päivä jo!). Hän kuulemma nukkuu takki päällä ja kengät jalassa. Valitin siis aivan turhaan omasta kylmyydestäni aiemmin. Onneksi ensi viikolla pitäisi tulla lämmitykset toimistolle, koska muuten saattaisin keksiä jonkun tekosyyn lintsaamiseen ihan vain siksi, etten halua kokea kolmatta kertaa millaista lumiukon elämä on.


Meidän tunneilla keskitytään kaikista eniten merkkien lukemiseen ja yleensä kerran viikossa "päästään" sanelun avulla testaamaan kuinka hyvin osataan kirjoittaa. Meitä on siis tunneilla minä, Heli (team Suomi!!!) ja australialainen Petrina, joka on itseasiassa suurin syy siihen, että Helin kanssa näytetään laiskoilta opiskelijoilta merkkien suhteen. Petrina nimittäin oman kertomansa mukaan omaa valokuvamuistin tapaisen muistin ja näin oppii kirjoittamaan merkit ulkoa helposti (pakko myöntää, että itse en kyllä tee elettäkään oppiakseni kirjoittamaan). Näin ollen aina kun kirjoitamme, joudumme me suomalaiset lunttaamaan lähes poikkeuksetta kaikki merkit kun taas Petrina kirjoittaa kaiken täydellisesti.
   Merkeissä ei ole yhtään mitään vikaa ilman sitä ulkoaopettelua. Vaikka osaan lukea jok'ikisen käsitellyn merkin, en vain osaa kirjoittaa niitä ulkomuistista. Suurpiirteisiä viivoja ja muotoja osaa kyllä heittää, mutta harvoin pystyy kokonaista sanaa kirjoittamaan ilman apua. Mallista kopioiminen ei tuota suurempia haasteita, vaikkakin luultavasti harmaita hiuksia opettajalle. Kiinassa kun on tarkat säännöt siitä, missä järjestyksessä ja mistä suunnasta merkit pitää vetää, pensselillä kirjoitettaessa pitää vielä paineenkin olla oikean suuruinen, jotta leveydet ja käännökset menevät oikein.. Ei mun juttu ja siksipä teen juuri niin kuin tuntuu helpoimmalta itselleni. Opettaja aina jankkaa, kuinka loogisesti vedot menevät, mutta ainakin itselläni yksinkertaisimpia merkkejä lukuun ottamatta, en löydä mitään logiikkaa. Tai kyllähän minä tiedän, että ylhäältä alas, vasemmalta oikealle ja ulkoa sisään, mutta kun ei se mene aina noin! Ei varmastikaan mene. Ja mistäs sen tietää tehdäänkö oikealta vasemmalle vai ylhäältä alas ensimmäisenä prioriteettina?
   Mahdottomalta tuntuva asia, eli merkkien oppiminen sujuu kyllä ihmeen helposti (jos joku hämmentyy niin tarkoitan aina lukemista, ellei toisin mainita). Itse ainakin opin visuaalisesti ja muistisääntöjen kautta ja niihin molempiin merkit sopivat loistavasti. Kiinan merkithän ovat alun perin esittäneet kuvia ja ne voi toisinaan nähdä, toisinaan nykyiset pelkistetyt merkit ovat varsin kaukaa haettuja niistä kuvista. Mitä tässä nyt laskeskelin, niin merkkejä osaan lukea 170-200. Tietysti kun ne ovat ilman kontekstia, on lukeminen vaikeampaa, mutta milloin kenenkään tarvitsee lukea irrallista merkkiä? Saati sitten kirjoittaa käsin.......
  
Voin vain kuvitella, kuinka haastavaa kiinan opiskelu on esimerkiksi Suomesta käsin, koska täällä merkit ovat kaikkialla, busseissa, kylteissä, puhelinsovelluksissa... Olisi paljon vaikeampaa jos ne olisivat vain siinä oppikirjassa. Itse ainakin lueskelen kaupungilla kaikkea mahdollista ja on kiva huomata, kuinka joskus pystyy jopa ymmärtämään kiinan perusteella, mistä on kyse! Tekstailukin on kehittynyt suuresti, koska ennen ei osannut valita oikeita merkkejä, vaan piti tarkistaa sankirja-appista, mutta nykyään harvemmin tarvitsee mitään varmistella. Kiinaksi siis voi tekstailla joko a) piirtämällä sormilla merkin ja valitsemalla listasta oikean vaihtoehdon tai b) kirjoittamalla pinyineilla (=länkkärikirjaimet) ja samaisesti oikeat merkit valitsemalla.

Kirjoitelmani. Oikeasti ainut mitä tein itse esittelyn lisäksi, oli kirjoittaa
merkit kiinantaitoisten toimittua kääntäjinä.. Tuhma Vera.

Vasemmalla kiinan kirja Kiinasta ja oikealla Suomesta. Oma mielipide Zou basta on, että ei todellakaan ole hyvä. Sanasto menee nopeasti todella vaikeaksi ja epäolennaiseksikin. Onhan se tietysti oma plussansa, että voi opiskella suomeksi, mutta.. Juu ei. Hyviä kiinan kirjoja ei kyllä kuulemma oikein ole, mutta ainakin toi, mitä me käytetään täällä, on ihan hyvä.


Oppituntien lisäksi opiskelen (= "opiskelen") tuollaisen sanojenopiskeluvihon, sekä kääntökorttien + niitä käyttävän tekstikirjan (näitä mulla on vinopino, koska ex host äiti osti mulle ja Timpalle samanlaiset paketit) kanssa. Tavoitteena oli opetella 3-6 uutta sanaa joka päivä, mutta ei oo oikein edennyt suunnitelman mukaisesti tällä laiskamadolla, tai lazy bonella, kuten Alina ja Peter sanoisivat.

Kiinan opiskelu osaa olla erittäin turhauttavaa, koska lausuminen on niin haastavaa, mutta vaikka kielioppi eroaakin suuresti eurooppalaisista kielistä, ei se ole vaikeaa. Kiinalaiset suhtautuvat ulkomaalaisten yrityksiin puhua kahdella eri tavalla: 1) eivät edes yritä ymmärtää, mikäli joku tone on vähän väärin, tai 2) innostuvat jos sanot edes "ni hao" ookoosti. Daven mukaan, mikäli kielioppi on hyvää, ei tonejen tarvitse olla justiinsa. Oma tavoite on, että ensi kesänä pystyisi käydä edes jotain keskusteluita kiinaksi, saa nähdä miten käy. Jospas nyt saisi edes hieman auttavan salakielen sitten kun ei enää voi puhua suomeksi mitä huvittaa :D Sitä varten pitäisi kyllä saada joku muukin osaamaan kiinaa...